Martine (yhä luullen olevansa yksin). Niin, maksakoon mitä tahansa, kostaa minun täytyy. Kepin iskut kirvelevät sydämessäni; minä en sitä siedä ja —-(huomaten Valeren ja Luukaksen). Ah, suokaa anteeksi! Minä en nähnyt teitä. Minä mietiskelin asiaa, joka minua kovin huolettaa.
Valere. Kullakin on omat huolensa tässä maailmassa. Mekin mietiskelemme asiaa, josta hyvin kernaasti tahtoisimme saada selkoa.
Martine. Olisiko se jotain, jossa minä voisin olla apuna?
Valere. Ehkäpä kyllä. Me olemme etsimässä kelvollista miestä, soveliasta lääkäriä, joka voisi parantaa meidän isäntämme tyttären. Tyttö rukka on sairastunut sellaiseen tautiin, että on mennyt ihan puhumattomaksi. Useat tohtorit ovat jo panneet kaiken taitonsa liikkeelle — vaikka turhaan; mutta onhan niitä ihmisiä, jotka tietävät ihmeellisiä salaisuuksia ja erinomaisia lääkkeitä, millä he voivat parantaa sairaita, joita muut lääkärit ovat hyljänneet juuri semmoista miestä me nyt etsimme.
Martine (hiljaa). Ah, taivas itse tarjoo minulle tilaisuuden kostaa mies-lurjukselleni. (Ääneen.) Ette olisi voineet koskaan osua parempaan paikkaan löytääksenne mitä etsitte; sillä täällä on meillä mies, ihmeellisin maailmassa parantamaan tauteja, joita ei kukaan muu ole kyennyt parantamaan.
Valere. Oi, sanokaa Herran tähden, missä saisimme hänet tavata?
Martine. Tätä nykyä tapaatte hänet metsässä tuolla, jossa hän huvitteleikse hakkaamalla halkoja.
Luukas. Tohtori, joka hakkaa puita.
Valere. Yrttiruohoja kokoomalla, aiotte kai sanoa?
Martine. En. Hän on vallan merkillinen ihminen. Hän pitää huvinansa sitä, mikä on kummallista, tavatonta ja naurettavaa; ettepä ikinä luulisi häntä siksi mikä hän on. Hän pukeutuu perin omituisesti, on välistä olevinansa ihan oppimaton, pitää viisautensa salassa, eikä mikään ole hänelle niin vastenmielistä kuin niiden ihmeellisten lahjain käyttäminen, jotka taivas on hänelle tautien parantamiseksi suonut.