Valere. Kumma kyllä, suuret miehet ovat aina omituisia; hiukan hulluutta on sekoitettu heidän viisauteensa.
Martine. Hänen hulluutensa on suurempi kuin saattaisi uskoakaan, sillä usein se käy niin pitkälle, että hän tahtoo saada selkäänsä, ennenkuin kykyänsä näyttää, ja muistakaa myös, ettette saa häntä mihinkään, jos hän vaan on sillä tuulella. Hän ei vähemmällä myönnä olevansa lääkäri, kuin että kumpainenkin otatte kepin käteenne ja löylytätte häntä siksi, kunnes hän viimeinkin tunnustaa, mitä ensin tahtoo teiltä salata. Sillä tapaa mekin teemme, kun tarvitsemme häntä.
Valere. Kas, sepä vasta merkillinen hulluus!
Martine. Se on totta. Mutta saattepa sitten nähdä että hän tekee ihmeitä.
Valere. Mikä on hänen nimensä?
Martine. Hänen nimensä on Sganarelle. Mutta hänet on helppo tuntea. Hänellä on suuri, musta hattu, poimukaulus ja viheriänkeltainen takki.
Luukas. Viheriänkeltainen takki? Hän on siis papukaijojen tohtori.
Valere. Mutta onko hän todellakin niin taitava kuin sanoitte?
Martine. Taitava! Se mies tekee kummia. Kuusi kuukautta sitte oli täällä vaimo, jonka kaikki muut lääkärit olivat hyljänneet. Jo kuusi tuntia pidettiin häntä kuolleena, ja hautajaisia puuhattiin, kun mies, josta puhumme, väkisin tuotiin hänen luoksensa. Nähtyänsä vaimon, kaasi tämä meidän tohtori hänen suuhunsa pikku pisaran, minä en tiedä mitä, ja samassa sairas nousi vuoteeltaan ja rupesi kävelemään lattialla, ikäänkuin häntä ei olisi mikään vaivannut.
Luukas. Ah!