Ensimmäinen kohtaus.
Armande, Henriette.
ARMANDE.
Mitä kuulen ma, sisko? Neiti-nimeskö ois,
sen armas hempi, sun aikomus heittää pois?
Siis miehelään on todella mieli sulla?
Tuo aie alhainen voiko sun päähäs tulla?
HENRIETTE.
Niin, sisko.
ARMANDE.
Oh, niin, korea, kiltti niin!
Kelt' ei sais mokoma sydäntä kuohuksiin?
HENRIETTE.
Mill' ansainnut avioliitto vihan on moisen?
ARMANDE.
Hyvä jumala, hyi!
HENRIETTE.
Mitä?
ARMANDE. Hyi, sanon kerran toisen. Sa etkö käsitä ees, miten iljettää tuo sanakin jo sielua siveää, sun eikö silmäs nää sitä lokaa ja saastaa, jonk' alhoon ajatuksen se alas raastaa? Sua eikö peloita? Tohditko tosiaan sen seuraukset päällesi vetää vaan?
HENRIETTE. Ne seuraukset, jotka siit' edessä lievät, on kai oma koti ja puoliso, lapset sievät; ja järki-pahallani en siinä nää minä mitään iljettävää ja peljättävää.