ARMANDE.
Oh, moiset kammitsat — mikä ihana saalis!

HENRIETTE. Vaan sanohan, voiko viisahamp' olla vaalis kuin puolisoks ottaa, ennenkuin vanhuus saa, ketä rakastat ja ken sua rakastaa, ja lemmenliitoss' astua armahassa noin elontietään onnessa viattomassa? Se osa, onko se niin supi-suloton?

ARMANDE. Miten tasalla maan, voi taivas, sun mieles on! Noin pikkusieluks en todella tiennyt sua. Siis sun kotikanaksi halu on hautautua, ja ihanteenas ylinnä eikö muut kuin palveltu puoliso, lapset parkusuut? Raa'an rahvaan, tusina-ihmisten iloiksi heitä tuollaiset hekkumat, heille se kelvatkoon; sa korkeampia astu aatteen teitä, opi ylhäisempäin riemujen nautintoon, ylenkatso ansaa aistien, valtaa aineen, koko olentos hengelle suo, täys askele tee sä. Esikuvana sull' oma äitis on silmäin eessä, jonk' opista kaikkialla sa kuulet maineen. Emos tyttäreksi mun laillani itses näytä, älä jättäy jälkeen, muun sukus mitta täytä ja tunne, mit' antaa riemua rikkahinta, kun tietoa lempimään on syttynyt rinta. Ei, ennenkuin olet miehen oikkujen orja, sun olkoon filosofia sulhosi sorja, yli ihmiskunnan mi henkemme koroittaa ja järjen vahvistaa elon valtaherraks ja vangiks eläimelliset vaistot saa, jotk' ihmisen vievät luontokappalten verraks. Kas siinä se lempi, se ihana liitto on, mi omistakoon joka elomme tuokion; mut muu, mikä montakin naista niin tenhoo ja tempaa, se minust' on vaivaisintakin vaivaisempaa.

HENRIETTE. Joka ihmisellä on eri tarkoitus, niin säätää kaikkivaltias kaitselmus; ja kaikkien järkitilkku ei lainkaan riitä, ett' ommeltais filosoofin mantteli siitä. Sun korkeuksiin noihin jos nousta voi, joit' oppineet ja viisahat tutkelmoi, niin mun, sisar kulta, kulkee tasaista maata, sen pikkupuuhiin piennä se puuttuu vaan. Me taivaan päätöst' emmehän muuttaa saata, siis kuunnelkoon vain kumpikin kutsuaan: sinä neros ylhäisen mahdilla viihdyt noissa filosofian korkeissa maailmoissa, minä taas pysyn tasalla maan, menen naimisiin ja otan osalleni ne riemut maiset. Näetkös, nuo päämäärämme vastakkaiset esikuvaa äitimme kumpikin noutaa niin: sinä hengen korkeista kutsuista pidät huolen, minä taasen riemuista alhaisen aistipuolen; sinä liidät, sisko, siivillä neron ja maineen, minä kantamaan jään kahleita halvan aineen.

ARMANDE. Jos kerran tahtoo oppia ottaa keistä, niin tulee kaunista puolta katsoa heistä, ja sillä et heille voi heti verraksi tulla, jos on sama kuosi rykiä, sylkeä sulla.

HENRIETTE. Siin' etpä kaikin oppines mahtais seistä, jos äiti silkkaa sielua ollut ois; ja kiitä onneas, jos vähän poikkesi pois hän joskus viisaustieteensä viittateistä. Noit' alhaisuuksia hiukan sa voisit sietää, joist' alkus itse sait kera järkes jalon; hyvät neuvosi ilmestymästä, kuka tietää, viel' estäis millaisen neron ja opin valon.

ARMANDE.
Ei mielestäs näy lähtevän mitenkään
tuo hassu naimahoppu, jos kuinka koki.
Mut saanko tietää myös, kehen tähdätään?
Se ainakaan Clitandre ei liene toki?

HENRIETTE.
Ja miksei? Eikö hän ole oiva mies?
Tai kyllin arvokas kosija kukaties?

ARMANDE. Jos kohta, vaan tiedä, että on kunniatonta, jos aiot anastaa, mikä on jo toisen; ja uutisen täällä ken hyvänsä kertoa voi sen, kenen vuoksi Clitandre on huokaillut aikaa monta.

HENRIETTE. Mut eihän mitkään huokailut sinuun kajoo, niin tusina-ihmiseks sinä et toki vajoo; sult' avioliittohan saa niin ankaran nuhteen, vain filosofia sulle on sulhoa sorjaa. Kun sull' ei siis aietta mitään Clitandren suhteen, mitä sinuun se koskee, jos hänet toinen korjaa?