ARMANDE. Se valta, joka on järjellä aistien yli, ei ritarillista kunnioitusta hyli; eik' ihailijoistaan luopua silti syy, vaikk' avioliitosta vakaasti kieltäytyy.
HENRIETTE. En estellyt minä häntä ihailemasta sun korkeita ansioitas, en ensinkään; sun hylkäämänäsi hän mua läheni vasta ja voitti silloin lempeni lemmellään.
ARMANDE. Ja sekö sulle, ma kysyn, on vakuus varmin, mitä haastaa hyljätty kosija vallassa harmin? Sua kohtaan hän siis niin nyt on täynnä tulta, ja kokonaan muka mulle kylmäksi laannut?
HENRIETTE.
Niin uskon; sen on hänen sanansa mulle taannut.
ARMANDE. Äl' ole niin herkkäuskoinen, sisko kulta; sua lupaa hän rakastaa, minut mielestä heittää, mut itseltään hän vain tositilansa peittää.
HENRIETTE. En tiedä; mutta jos siitä on sulla pelko, niin onhan helppo seikasta ottaa selko; hän tuleekin parhaiksi tuolla ja mielellään kai suostunee sen meille selvittämään.
Toinen kohtaus.
Clitandre, Armande, Henriette.
HENRIETTE. Clitandre, kuulkaa, eräästä epäilystä, johon siskoni sai minut, pyytäisin selvitystä. Siis suoraan sydämenne nyt ilmaiskaa, meist' omakseen sen kumpi sanoa saa.
ARMANDE. Ei, ei, en millään muotoa moista pulmaa ma asettaa toki tunteillenne anna; ma tiedän, kuinka on kiusallista ja julmaa noin ketään pakkotunnustuksille panna.