CLITANDRE. Ei, neiti; se kiusallist' ei ole millään tapaa, mun tunnustukseni aivan on avoin ja vapaa; ma teeskentelyyn olen tuiki tottumaton, siis mielin peittelemättömin sen ma annan: ne armaat kahleet, joita jo kauan kannan, (Osoittaen Henriettea.) ne tänne kiinnittäneet koko sieluni on. Tätä tunnustusta te ette pahaksi panne; se olluthan teidän on omana tahtonanne. Oli suloistanne syttynyt sydän tää; mun huokaukseni tulta sen liekkivää ne kyllin tulkitsi, vaan te kylmäksi jäitte, mun rakkauteni te liian halvaksi näitte; tuo ylpeytenne mult' elon muutti yöksi, tuhat tuskan otaa mun sydämeeni se syöksi. En enää kestänyt kuormaa kukkurapäistä, hain hellemmän sydämen kahletta helpompaa (Osoittaen Henriettea.) ja löysin silloin lohdun silmistä näistä, niist' ainiaan kuvan sieluni tallentaa; säde sääliväinen mun huoleeni hohti niistä, ne hylkäämällenne soi sulosuosion. Koko sieluni voitti se hyvyys niin verraton, sen siteistä pois mua enää ei mikään riistä. Hyvä neiti, älkää tahtoko elpymään siis enää tunnetta, jota ma kerran kannoin, ja vaatiko jälleen sydäntä, jonka jo vannoin omistaa toiselle viime sykähtämään.

ARMANDE.
Hoh, ken sitä sanoi mun vaativan, herra hyvä?
Vai luuletteko te, että teist' on niin huoli syvä?
Tuo luulottelunne on minusta naurettavaa,
ja häpeemätöntä se minulle kuuluttaa.

HENRIETTE. Mut' sisko, kuink' on sen korkean vallan laita, mi niin hyvin voi kaikk' alhaiset puolet kaita, se kuinka sallii noin sinun olla närkäs?

ARMANDE. Ja entä sä itse, jok' olet kärkäs heti suostumaan, kun vaan kuka kättä viittaa, et luvasta vanhempais vähän vähää piittaa! Toki lapsenvelvollisuuttas sa muistaa malta; suo puolison sulle he omasta valinnastaan; on heidän siinä, ei sun, ylin määräysvalta, ja ominpäin-teko rikos on heitä vastaan.

HENRIETTE. Sua kiitän tuon hyvän tarkoituksesi vuoksi, kun noin mua ohjaat velvollisuuteni luoksi. Sitä riennän tottelemaan heti mielin herkin, ja antaakseni sinulle siitä merkin — Clitandre, te myöntymys pian hankkikaa nyt niiltä, jotk' elon lahjoittaneet on mulle, ett' estettä ei ole teitä mun rakastaa, siit' ettei kantamaan muut päälleni tulle.

CLITANDRE. Se saavuttaa mun on toivoni ihanaisin; vain varroin, kunnes tään sanan teiltä saisin.

ARMANDE (Henriettelle). Kovin riemuitsevan näyt siitä kuvittelusta, täst' että mulla nyt ois muka mieli musta.

HENRIETTE. Rakas sisko, en suinkaan. Sullahan hengen valta kaikk' oikein ohjaa järkkymätönnä niin; sa aatteen ihanne-ilmoista korkealta vain heität katseen ihmisten heikkouksiin. Vai minäkö luulisin, että sa kaunaa kannat? Päinvastoin, mulle sa kai apus alttiin annat, puhut puolestamme vanhemmilleni varmaan ja joudutat siten hetkeä liittomme armaan. Sitä rukoilen sulta, siit' iäti sulle jään…

ARMANDE.
Sun pikku päästäs mi murhaava pilanlasku!
Koko kopeaks saa sinut kosija rukkastasku!

HENRIETTE. Ne rukkaset riemulla riisuttais, sen nään; ja sama käsi jos tarjolle vielä tuotais, niin luulenpa, että kukkaset sille suotais.