BÉLISE.
Ne aivohiukkaset ainett' on kaikkein alinta,
poroporvarimaisuus moinen mist' ilmoille itää.
Ja samaa vertako vielä mun olla pitää?
Tuo mies mun veljeni! — Ei, ei vaikka mik' ois.
En tiedä, mit' aatella enää; ma pakenen pois.
Kahdeksas kohtaus.
Philaminte, Chrysale.
PHILAMINTE.
Jos vielä on jotain liitettävää, niin liitä.
CHRYSALE. Niin mullako? Ei. Se on mennyt, ei enää siitä. Vaan nyt ihan muusta. Ei, näemmä, houkuta liioin Armande lastamme siteet avioliiton. No niin, hän on koulittu korkein filosofioin, — vain kiittäminen sua kasvatuksesta siit' on. Mut nuorempi tyttäremme on toista maata, — ja arvelen, että ei haitaksi olla saata, jos miestä jo mietimme hälle…
PHILAMINTE. On mietitty ammoin, ja aikeeni saat tuta tuolla sa tuokiolla. Tuo herra Trissotin, jota katselet kammoin, joll' ei ole onni sun suosiossasi olla, hän juur' on se mies, joka Henrietten on naiva. Vait! Vastaanpanosi tässä on turha vaiva. Minä paremmin tiedän kuin sinä, mi mies hän on. Olen päättänyt sen, ja se päätös on horjumaton. Henriettelle vaan tätä vielä et virkkaa saa. Sen itse tahdon ma hänelle ilmoittaa. Syyt vaatii, ettei sitä tiedä hän liian varhain, ja siis vait olla, sen neuvon, on sulle parhain.
Yhdeksäs kohtaus.
Ariste, Chrysale.
ARISTE.
No veikko, ma näin, että rouvasi lähti ulos.
Olit juuri puhelemassa kai?
CHRYSALE.
Niin olin.