PHILAMINTE. Mikä käsityskanta kauhistuttavan raaka! Miss' ihmisarvo silloin, kun mielen vaaka noin syvälle vaipuu, noin halut maassa mataa eik' ylene rahtuakaan päin aatteen rataa? Niin kallisko ruumis on siis, tuo möhkäle maata, sen hyvä ett' asetetaan ihan kaiken yli, ei hetkeäkään sitä aattelemasta laata?

CHRYSALE.
Mun ruumiini on oma itseni, sitä en hyli.
Maamöhkäle — olkoon — se möhkäle mulle on mielu.

BÉLISE. Tosin meill' on ruumiskin niinkuin henki ja sielu, vaan kaikilla valistuneill' on se mielipide, että sielu on korkeampi kuin ruumiin side; ja henkistä olentoamme on tieteen mehuin siis ensi ja ylin velvollisuutemme ravita.

CHRYSALE.
Jos sillä tulette toimeen, niin laihoin rehuin
te ravitsette itsenne, jumal'avita!
Muut' ettekö todella huoltaa ja homsuta voi….

PHILAMINTE. Uh, homsuta — tuo sana minust' on epähieno, sitä muut ei käytä kuin joku nurkkatieno.

BÉLISE.
Se on huonosti valittu, rumalta korvaan soi.

CHRYSALE. Nyt sanon sen kerrankin, enää en jaksa säästää, jo valloilleen mun on sappeni pakko päästää; teit' ihmiset hulluiksi luulee, ja mieltäni kaivaa…

PHILAMINTE.
Mikä puuska nyt…?

CHRYSALE. Minä sisarelleni puhun. Sua muiden kielessä vähinkin virhe vaivaa, mut ei oma hupsuttelus, jok' on huutona huhun. Mua kiusaa tuo iankaikkinen kirjaroju; paitsi paksu Plutarkos, kauluspainoni, lieteen jok' ainoa joutaa, etteivät tiellä loju. Saat herroille tohtoreille sa heittää tieteen, ja myös ole hyvä ja toimita katolta pian tuo pitkä kiikari pois, tuo ihmisten pelko, ja muu kama kaikki, mi täällä on saanut sijan. Suo kuun olla oloillansa ja ota selko vähän siitä, kuink' oma talo tääll' elää mahtaa, missä kaikki järki lyö kymmentä kuperkeikkaa. Ei sovi se naiselle, useista syistä, ett' ahtaa hän aivoihinsa niin monen monta seikkaa. Hyvin lapsensa kasvattaa ja kotinsa hoitaa ja johtaa taloutta, valvoa palvelijoitaan ja olla tarkka käytössä talon varain on tieto ja taito se, joka on hälle parain. Sen isämme ennen niin sanoivat sattuvasti, että silloin on naisella älyä tarpeeks asti, kun erottaa vain sen hän selvästi taitaa, ett' erehtymältä ei sano housuiksi paitaa. Vähän luki ne naiset, mutta he elää tiesi, opinahjo korkein heill' oli kodin liesi, ja sormustin, rihma ja neula ne kirjat, joita he tutki ja kartutti tytärten kapioita. Nyt nykymuodin naisill' on iso ero, kukin tahtoo kirjailla, runoilla, olla nero. Joka tieteessä tepastavat he niin että hei, ja siinä tää talo kaikista voiton vei. Mitä ei syvint' ongelmaa se ratkaista tietäis? Muu kaikk' on selvillä, paitsi mi olla sietäis. Kuun kulku on tuttu, on laskettu linnunrata, Mars, Venus, Saturnus ne täällä on hengentärkintä; ja niissä kun haihattelette, niin hoitaa harkinta sill' aikaa saa omin päinsä päivällispata. Ja samaa palvelijat mitä herrasväki, ei kukaan hoida tääll' enää tointaan, työtään, nyt järkeä jännitetään vain talossa myötään, sill' ettei edessä muu kuin käpälämäki! Lorukirjan kimpussa paistini polttaa muudan, runonteoss' on toinen, ei kuule, kun juomista huudan; niin, kaikki käy ihan esikuvanne mukaan, on palvelijoita, mut ei mua palvele kukaan. Yks oikea ihminen tääll' edes ollut ois, jota vielä ei villinnyt tuo ilkeä saasta, vaan hän, ison metelin kanssa hän häätään pois, kun, syntinen, ei ota vaaria Vaugelaasta. Sen sanon ma, että en menoa moista kiitä; näet sinulle, sisko hyvä, nyt puhun ma siitä. Mua suututtaa tuo lauma latinasuiden, ja herra Trissotin yli kaikkien muiden, runorumpali tuo, tämän hourion alkuunsaaja, tuo tolkuton hölynpölyn, hosuja tuulen, jonka vailla pontta ja perää on laverrus laaja, joka miekkonen on vähän löylynlyömä, ma luulen.

PHILAMINTE.
Yht' arvokas ajatusjuoksu kuin sanain valinta!