PHILAMINTE (Béliselle).
Hyvä Jumala, eikö jo tuo sananvaihto lopu?
(Chrysalelle.)
No niin, miten on, hänet aiotko ajaa sa ulos?
CHRYSALE.
Heti kohta.
(Syrjään.)
Täss' ois tenänteosta huono tulos.
(Martinelie.)
Niin, lähde nyt, Martine, hänen vihaansa vältä.
PHILAMINTE.
Hoo! oletko sinä tuon epaton edessä arka?
Puhut, kuin ihan pyytäisit poisajo-lupaa hältä!
CHRYSALE (lujalla äänellä).
Mitä, minäkö? Pois, ulos!
(Hiljaa ja leppeästi.)
Hyvästi, lapsi parka.
Seitsemäs kohtaus.
Philaminte, Chrysale, Bélise.
CHRYSALE.
Kas niin, hän on mennyt. Sa tahtosi päähän pääsit.
Vaan en sua kiitä, että sa noin olit kireä.
Hän on kelpo tyttö, töissään viisas ja vireä,
ja pätö syynpä tähden sa pois hänet hääsit.
PHILAMINTE. Siis tahtoisit, ett' yhä vielä hän talossa ois ja korviamme tääll' alati kurikois; että kielen ja mielen lait nurin vääntäis varsin sekasotkuisin, pöyristyttävin puheenparsin tuo songerrus raaka, miss' on vika vieressä vian, katuvierten mi kaiken on kasannut loan ja lian.
BÉLISE. Niin, kuunnella häntä, se todell' on kova työ. Vaugelaan joka päivä hän moneksi murskaksi lyö, ja vähimmät virheet typeriköllä tuolla on pleonasmit ja kauheat kakofoniat.
CHRYSALE. Nuo Vaugelas-läksynne ovatkin hälle liiat; on kyllin, kun ei petä kykynsä kyökkipuolla. Suon hälle ennemmin kehnon ma kieliaistin, joka partikkeleihinne pahasti takertuu, suon ennen, ett' on katusanoja täynnä suu, kuin liemen jos liiaks suolais ja polttais paistin. Korukielest' en kostu, vaan ateriasta mi maittaa. Ei opeta Vaugelas, miten tulee se laittaa; ja Balzac ja Malherbe, nuo sananvalajat vankat, ehk' olisivat kyökissä olleet he aika ankat.