VADIUS.
Runot, proosat, latinat, kreikat ma sinusta sepitän.
TRISSOTIN.
Koko Pariisin nauruks sun kirjassani ma kepitän.
Kuudes kohtaus.
Trissotin, Philaminte, Armande, Bélise, Henriette.
TRISSOTIN.
Mun kiivastumistani ettehän pahaksi panne.
Hän solvasi teidän omaa tuomiotanne,
kun sonettiani hän julkeni sortaa noin.
PHILAMINTE. Saman tunnustuksen toistan ma, jonka jo soin. Vaan muusta nyt! Henriette, sa käyös tänne; sun tähtes olen jo kauan ma huolehtinut, ett' ei ole joustavampi sun henkes jänne; vaan mull' on nyt keino, mi siit' on auttava sinut.
HENRIETTE. Tuo huolenpitonne minust' on liikaa aivan, ei minusta oppineeks, sit' ei mieleni janoo. Mun on hyvä näin; kovin vaatisi suuren vaivan ain' olla henkevä kaikessa mitä sanoo. Ei hiukkaakaan sitä kunnianhimoa mulla, näin typerikkönä voin hyvin toimeen tulla; ja ennemmin pidän ma arkipäiväisen järjen, kuin älyä säihkyäkseni päätäni särjen.
PHILAMINTE. Vaan mua se loukkaa, enk' ole siihen suostuva, että suvussani ma moisen häpeän näen. On kasvojen kauneus koriste kohta ruostuva, pian kuihtuva kukka, väleen sammuva säen, epiderminen ilmiö vain, sen ei enempää, mut kauneus sielun ei katoo, se iäksi jää. Olen kauan miettinyt siis, miten sulle sois tuon kauneuden, jok' on käymätön ajan hampaan, miten tietoa halajamaan sinut haltiois ja viisauteen sinut vihkisi korkeampaan; ja päätös, johonka sai minut tuo päämaali, on katsoa oppaakses tosi aatteen mies… (Osoittaen Trissotiniä.) ja hän on tässä, hän, opas sun tiedonties, sinut hälle vaimoksi määrää äitisi vaali.
HENRIETTE.
Minut, äiti?
PHILAMINTE.
Niin, sinut! Kummastelet, — se heitä!