ARMANDE. Niin, hänt' ei mikään hillinnyt, ilkkui vaan, ett' isänsä tahtoa hän muka siinä nouti; mun silmieni edessä tuskin jouti hänen lupaustaan loppuun kuuntelemaan; vähät kai hän isänsä tahtoa välitti täyttää, kun sai vaan äidin käskylle kääntää kärjen.
PHILAMINTE. Sen hälle ennen pitkää ma aion näyttää, hänet kumpaa kuulemaan laki vaatii järjen, ja äiti vai isäkö tääll' on vallitsemassa, henki vai ruumis, aate vai ainemassa.
ARMANDE. Toki saanut ois luopua moisesta salatiestä; ja ihmettelen vähän tuota nuorta miestä, väenväkisin vävyksenne kun tahtoo tulla.
PHILAMINTE. Ei ole vielä hän sijalla toivotulla. Hänt' ennen ma suosin, kun sua hän toivoi, joskaan hänen käytöstään en juur' ole voinut sietää. Mun runoja sepittävän hän kyllä tietää, vaan kuullakseen niit' ei ole pyytänyt koskaan.
Toinen kohtaus.
Philaminte, Armande, Clitandre (tulee hiljaa sisään ja kuuntelee huomaamatta).
ARMANDE. En milloinkaan sitä teinä sallia vois, en hälle Henriettea ikinä sois. Se luulo ois mua kohtaan kovasti väärin, ett' itseni tähden näin muka välissä häärin, ja että mun viha vielä mielessä salaa muka tuon hänen kehnon tekonsa vuoksi palaa. Ei, moisen loukkauksen jos kärsiä sai ken, niin suo avun parhaan lohdutus filosofian, se kohottaa yläpuolelle tuskan kaiken. Vaan teitä noin kohdella menee pitkälle liian; hänet vaatii hylkäämään oma kunnianne, semmoinen mies ei ansaitse suosiotanne. En kunnioituksell' ole kuullut vielä hänen puhuvan teistä, en kertaa yhdellä tiellä.
PHILAMINTE.
Se narri!
ARMANDE. Jos miten maineenne kuului julki, kuin kivi hän kiitokseltanne suunsa sulki.
PHILAMINTE.
Se tyhmyri!