ARMANDE. Teiltä jos hälle ma luin mit' ikään, se kaikk' oli hänestä kehnoa, arvotonta.
PHILAMINTE.
Se hävytön!
ARMANDE. Siitä me kiistimme kertaa monta; ja mitä hän suustaan laukoi — ei uskois mikään…
CLITANDRE (Armaudelle). Hyvä neiti, seis! Toki rahtunen armahtakaahan, tai älkää noin edes totuutta polkeko maahan. Mitä teille mä tein, kun noin kovin koette kostaa, noin säälimättä mun kaiken toivoni särkeä, koko puhetaidollanne ne vihaan nostaa mua kohtaan, joiden suosio mulle on tärkeä? Jo virkkakaa, mik' on tuon vihan julman juuri, ja te, hyvä rouva, annatte ratkaisunne.
ARMANDE. Jos ois, kuten syytätte, mulla tuo vihan tunne, ei syyttä se ois; syy mulla liiankin suuri ois siihen. Tietkää, ett' ikuista ikuisempi on oleva ensi lempi, niin kalliin kallis, ett' ennen elonsa, onnensa riistää sallis, kuin enää sais sijan sielussa toinen lempi. Ei iljettävämpää kuin sydän häilyväinen, se moraalisesti on hirviö monipäinen.
CLITANDRE. Te minussa häilyväistäkö moititte mieltä, jos väistyin teidän ylpeytenne tieltä? Niin tahdoitte itse, minkä ma voin sitä vastaan? Jos loukkaa se teit', oma syynne se ainoastaan. Mun sydämessäni valta vain teill' oli muinen; sen ihailu, palvelu, huomio alituinen mun lempeni tulta tulkitsi. Kaksi vuotta ma kerjäsin suosiotanne — kaikki suotta. Mun palavin toivoni, ponnistukseni suurin, se teissä kohtasi heltymättömän muurin. Sydämessä noin hyljätyssä sai toinen sijan. Ken kantaa, te vai minäkö, siitä vian? Jos toivoni murtui, se uskottomuuttako ois? Teit' en ma jättänyt, te minut ajoitte pois.
ARMANDE. Sekö lempenne hylkäämistä on teistä sitten, jos siitä kaiken kitkisi rikkaruohon, jos puhtauteen sen tahtois vihkiä tuohon, mi siteenä liitoss' on sielujen kaunihitten? Tuo tunteenne mua kohtaan, se eikö voita siis koskaan aistien kahleita, kammitsoita; te ettekö aavistakaan sitä autuutta, mit' on sopusointu sydämien tuo ruumihiton? Siis teitä lempiessänne muu ei liitä kuin kaiken aineen ja tomun alhainen side; siis hehkullenne teiss' ainoa hengenpide on avioliitto ja kaikki mi seuraa siitä? Sekö lempeä, se! Ei, tuiki on toisenlainen tuo tunne puhdas sielujen korkeain, jota aistillisuuden ei hekkuma tahraa mainen, joka sydämet yksin yhtehen vihkii vain. Muu sille on halpaa kuin kullalle kuona ja multa, sen tuli on kirkas, on kipuna taivaan tulta; vain kunniallinen huokaus sen huolta haastaa, ei kallistu päin se likaisten halujen saastaa; epäpuhtaita pyytehiä ei lempi se siedä, oma itsensä vain sen on palkka, ei mikään muu; vain henki henkeen sen säteissä heijastuu, eik' olevankaan ruumista siinä tiedä.
CLITANDRE. Minä itseltäni en voi, paha kyllä, peittää, mull' ett' on niin hyvin ruumis kuin sielu, ei auta. Ma tunnen, ettei sijaansa mieli se heittää, enk' aavista keinoa, millä siit' irrottauta. On aivan suomaton mulle se viisausvipu, mun ruumiini sielua seuraa, ei tielle tipu. Ei ole sen ihanampaa, kuten sanoitte ikään, kuin tunteet nuo, vain henkeä heijastavaiset, sopusoinnut sydänten, yhtymiset ylimaiset, joit' aistillisuuden kahle ei kiedo mikään; vaan mulle se lempi ois kovin ohutta muonaa, minuss' on, kuten moititte, liiaksi raakaa kuonaa; koko olennolla ma lemmin ja kokonaan myös omaks sen tahdon, jolta ma lemmen saan. Ja tuskin on tuomittavaa se niin ylenmäärin, enk' aatteillenne kauneille tehne niin väärin, mun mieltäni onhan näät koko maailma muu, tähän samaan muotiin se viel' yhä mukautuu, yhä pitää siks arvossa siteitä avioliiton, ett' omakseni jos teit' olen unelmoinut, en saata ymmärtää, miten toivosta siit' on muka solvaistuksi mielenne tulla voinut.
ARMANDE. No siis, mua kosk' ette kuule, ettekä heitä pois mielestänne tuota halua raakaa, kosk' astuaksenne uskollisuuden teitä on tarpeen sielujen liitolle siteet ruumiin, niin, äiti jos sallii, te tahtonne täyttää saakaa, ma suostun noihin toivomihinne tuumiin.
CLITANDRE. Ei neiti, jo sijall' on toinen. Ja en toki voi niin kiittämättömän kehnosti menetellä, niin loukata sydäntä tuota, min hyvyys hellä jo ylpeytenne uhrille suojan soi.