ARMANDE.
Tuo loukkaava kiukku, jolla te pitkin matkaa…
CLITANDRE.
Uus sotatoveri! Turha mun enää jatkaa.
PHILAMINTE. On väittely sallittu kyllä, mut olkoon vapaa mieskohtaisuuksista toki, — ne loukkaa tapaa.
CLITANDRE. Hyvä Jumala! Tästäkö loukkautuis hän muka! Hän leikin tuntee, jos koko maassa kuka; ja tomutettu on toisemmin hältä viittaa, mut viisas mies vähät semmoisista piittaa.
TRISSOTIN. Ei kumma se, jos tuon väitteen puolesta juuri niin herra Clitandrell' on otella into suuri. Hän kulkee hovissa — siinä on selitys seikan. Siell' orpoin' on oppi ja nero — se ei ole uutta. Syyt siell' on suosia valistumattomuutta; ja siis hovilaiset noin sitä puoltaa veikan.
CLITANDRE. Kovin pahasti vainoattekin hovi-parkaa; se pääsemättömiss' on: joka päivä, mi koittaa, sotarumpua kaunosielut sen korviin soittaa, sitä soimaamaan joka kiusasta kohta he karkaa; sen huono aisti on syynä, sen hengen rappio, kun heill' lorun lopuksi ain' on loistava tappio. Herra Trissotin, mun sanoa sallikaa, miten kumarrankin ma oppinne kukkuraa, että teidän ja teikäläisten on paras, kun käytte vähän hiljaisemmalla äänellä kimppuun hovin; ehk' ei se lopulta ole niin tyhmä kovin, kuin te, hyvät herrat, päähänne panneen näytte; ei sielläkään ihan tietämättömät olla, eik' äly ja aisti niin huti-hunningolla; sen maailmantuntemus vastaa, ma kehua tohdin, monen korkean koulumestarin puuta, heinää.
TRISSOTIN.
Tuon aistin laatu, se nähty on monessa kohdin.
CLITANDRE.
Ja miss' on se mennyt, ma kysyn, niin vasten seinää?
TRISSOTIN. Niin missäkö? Teoksineen koko Ranskanmaalle on Rasius, on Baldus mainetta tuonut; koko maailma heidät tuntee, mut onko vaa'alle hovi pannut ansion, palkinnon sille suonut?
CLITANDRE. Ei todella, ei. Te vain kovin olette kaino; pois jäihän tykkänään oman arvonne paino. Mut — samoin myös tämä kysymys kaukana teistä — mitä valtio noilt' opinsankareiltanne saa, mikä hyöty sillä on moisista tekeleistä, kun huudetaan, nurin pannaan taivas ja maa, hovin hirmuista vääryyttä, ettei holvata koita yli pään heti heille kultia, kunnioita? Tuo oppiromu kas sehän on Ranskan kukka! Ja kirjoitta noitt' ois maar hovin edessä hukka! Sen ties parin, kolmen paturin pikku järki: kun heidät on painettu vain ja kansiin pantu, niin mahtajansa sai heti maa ja mantu; luo valtojen vaiheet heidän kynänsä kärki; jos kirjoillaan he hyttysen hyrinän nostaa, heti lihavin eläkkein tulis heille se kostaa; muka heidän mainettaan, sitä hautovat unta, vain huutaa ihaillen koko ihmiskunta; opin auringot muka ovat he vailla vertaa, jos ammoin sanotun vielä he kerran kertaa, jos kolmetkymmenet vuodet sill' ikäänsä tappoi ja niin ja niin monet yöt jos kirjassa nokin he latinaa ja kreikkaa päähänsä lappoi, pölyt sulloi pökkeröisimmät sikin-sokin, mitä kansihinsa tuo kama suinkin sulkee. Nyt viisaudestaan juopuneina he kulkee, ylen perehtyneitä pieksämään ovat suuta, mut vailla taitoa, vailla tolkkua muuta, ja täynnä narrimaisuutta vaativaa, mi itse älyn ja tiedon jo herjaan saa.