HENRIETTE. Vaan tietkää, ett' uskallettua voi vähän olla, jos tahtoo panna sydämen pakkonuoraan; saa pitää varansa vain, sen sanon ma suoraan, ken neidon nai, joka suostu ei suosiolla. Semmoinen pakko voi pian tuumiin johtaa, joit' aviomiehen syy olis kavahtaa.
TRISSOTIN. Mua sananne nuo ei säikytetyksi saa. On viisas kaikkeen valmistunut, mi kohtaa. Pois pikkuluulot hält' ajattelunsa vie; hän katsella heikkouksien yläpuolta voi kaikkea tuota — mi tapahtuakseen lie, se tapahtukoon, hän siitä ei haudo huolta.
HENRIETTE. Mua suurenmoisuutenne jo todella hurmaa; noin viisautenne en tiennyt olevan oivan, noin sankarillisin mielin sen vyöttää voivan toki kestämään sellaistakin tapaturmaa. Tuo mielenkorkeus, jolla ei vertaistansa, maankuulun ansaitsee myös kuvastajansa, niin, jonkun, jok' uupumatonna pyhittäytyy sit' auttamaan vakan alta täyteen valoon; ja kun kovin kykenemättömäksi mun täytyy oma itseni myöntää moiseen kutsumin jaloon, niin muille paremmille ma heitän sijan ja vannon, meidän kesken, että mä hylkään tuon suuren onnen yhtyä moiseen ylkään.
TRISSOTIN (poistuessaan).
Notaarin edessä saamme sen nähdä pian.
Toinen kohtaus.
Chrysale, Clitandre, Henriette, Martine.
CHRYSALE. No tyttöseni, hyvä se, kun sinut nään; kas niin, tule velvollisuutesi täyttämään ja taivu siihen, mit' isäsi tahtoo ja halaa. Sun äidiltäs kyll' otan ma oikut äkin; ja siksi mun tahdostani nyt ensinnäkin Martine tässä palvelijaksi palaa.
HENRIETTE. Miten iloiseksi saa minut päätöksenne! Vain älkää minkään sit' antako järkyttää. Te siinä horjumatonna kestäkää, teit' ettei eksyttäis hyvä sydämenne; siin' uskaltakaa joka uhkaa vastaan seistä, niin ettei äitini vain saa voittoa teistä.
CHRYSALE.
Mitä! Olenko siis minä sinusta moinen saapas?
HENRIETTE.
Ei, varjelkoon!