HENRIETTE. Täst' aviosta, jot' äitini aikoo mulle, ma tahdoin tulla kanssanne puhelulle. Koko kotini nyt epäsovun on vallassa karvaan, ja toivon teidän suopean kuulon suovan siis sanalle järjen. Te odottanette, sen arvaan, mun myötäjäiset runsaat kanssani tuovan; mut rahaan, jot' ajattelee moni ahnein janoin, tosiviisaan mieli ei voi toki alentua; ja kultaa ja mammonaa hänen halveksua toki tulee muuallakin kuin vain korein sanoin.

TRISSOTIN. Ei, se mik' on lumonnut minut, se tuiki toist' se suloutenne on, loihtu silmäinne loiston, koko kuvanne armas se aarre, se kultien kulta, jot' yksin ma jumaloin, joka suloista tulta mun sieluuni nostaa, sen teihin iäksi sitoin.

HENRIETTE. Mun suokaa lausua kiitollisuuteni syvin. Tuo ylevä tunteenne saa minut hämille hyvin, ja suren, kun en voi vastata samalla mitoin. Voin teitä niinkuin kukaan ma kunnioittaa, mut teitä lempiä, sit' on mun turha koittaa. Ei voi, sen tiedätte, sydäntä kahdelle jakaa, ja omassani Clitandren on valta jo vakaa. Näen kyllä, ettei verraksi teille hän riitä ja ett' olen valinnut kovin huonoin ma'uin, teill' ett' on kaunistus satojen kykyin ja avuin, näen kaiken sen, mut ei ole apua siitä; niin, parhaalla tahdollani en muuta voi kuin suuttua mielelleni näin sokaistulle.

TRISSOTIN. Kera kätenne kalliin, jonk' äitinne mulle soi, myös sydämenne on suostuva omaksi mulle; ja tuhansin hellin ja hartain huolin siellä voin vastalemmen ansaita ajan pitkään.

HENRIETTE. Ei, ensi lempeäni en ikinä kiellä, sit' ei voi poistaa huolenpitonne mitkään. Puhun teille suoraan mieleni, pelkoa vailla, sit' ette voi pahaks ottaa millään lailla. Se hellä tunne, mi sydämissämme itää, ei herää se ansioihin ja avuihin nähden; se sydämen oikku on; jostakin jos ken pitää, niin monesti itsekään ei tiedä mintähden. Jos järjen jälkeen lempemme valikois, niin teihin kiintynyt sieluni varmaan ois; mut lempi ei, nähkääs, osaa niin ovela olla. Minut hyljätkää tämän sokaistukseni huomaan, ja valtaan tuohon älkää turvatko, jolla minut voitais vaatia käteni teille suomaan. Ei kunnon mies siit' apua koskaan hanki, mihin pakottaa on vanhemman valta lastaan, sit' uhraa ei, jota lempii; vapaa, ei vanki, on oleva sydän, jonka hän ottaa vastaan. Siis äitiä älkää pakkoa ankarinta mua kohtaan saattako käyttämään. Joku toinen te valitkaa — moni parempi-ansioinen on lemmelle, jonka tarjoo niin jalo rinta.

TRISSOTIN. Mi uhraus, ansiotyö voi lempenne voittaa? Vain viitatkaa, ma kaikkeni tahdon koittaa. Ei lempiä teitä — se mahdotonta on mulle, jos teilt' olemattomaks ei oma sulous tulle, ei ehtyne sen jumalainen runsaussarvi…

HENRIETTE. Oh, lopettakaa, hyvä herra, jo moiset lorut. Tuo Iris- ja Phyllis- ja muu Amarante-parvi, mitä sanoo se, jolle te suotte niin runsaat korut, joka runossa vannotte ikuisen ihaelunne…?

TRISSOTIN.
On toista kuvittelut, toist' oikea tunne.
Vain runossa ovat he lempeni esineitä;
tosi-todessa on se vain sulo Henriette.

HENRIETTE.
Hyvä herra, ma rukoilen…

TRISSOTIN. Loukkaako siis se teitä? No niin, sit' en auttaa voi. Se tunne, jot' ette te minussa ammoin jo herättäneenne tiennyt, se lemmen alttariliekki iäti kestää; teit' ihailemasta ei voi mua esteet estää; ja suosionne jos multa suljettu lie nyt, niin apua en jalon äitinne hyljätä saata, joka rakkahimman toivoni tahtoo taata; ja kunhan vain sulo-onneni ovi on avoin, kun teidät saan, niin en kysy, millä tavoin.