HENRIETTE.
Ei, äiti, en saata, ma olen muuttanut mieltä.
Mun täytyy jättää tahtonne täyttämättä.
CLITANDRE. Tekö multa onneni murtaisitte, nyt juuri, kun kaikki esteet vaipuvan nään sen tieltä…?
HENRIETTE. Ma tiedän, ett' omaisuutenne ei ole suuri; ja teitä kun omakseni ma toivoin ennen, niin uskoin toteutuessa toivoni sulon myös teidän saavan turvatun toimeentulon; vaan nyt, rakas ystävä, kaiken onnemme mennen, te sydämelleni olette liian kallis, ett' teidät kohtaloomme se sitoa sallis.
CLITANDRE. Joka kohtaloss' on kera teidän mull' onni myötä; mut ilman teit' elo mulle on mustaa yötä.
HENRIETTE. Ain' uskoo ja puhuu lemmen huumaus samaa, mut katumus myöhä sitten on karvas jatko. Ei siteitä helliä mikään niin väleen ratko, kuin jos elon inhat puutteet mieltä lamaa; pian molemminpuoliset syyttelyt ovella uhkaa, kun hurmiost' ei ole muuta kuin huolten tuhkaa.
ARISTE. Ja tämäkö syy siis vain on esteenä sulla, ettet voi herra Clitandren omaksi tulla?
HENRIETTE. Oi, muutoin se ois mun toivoni ainoa määrä, mua liian suuri lempi vain estää siitä.
ARISTE. Siis vapaasti vain hänen käteensä kätesi liitä. Tuho-uutinen, jonka ma toin, se olikin väärä, vain pieni ylläkkö, viaton sotajuoni, jota teidän lempenne hyväksi tahdoin käyttää. (Philamintelle.) Myös teille, kälyni, mun teki mieli näyttää, mikä tuon filosoofin ol' oikea pohjasuoni.
CHRYSALE.
No, luojan kiitos!
PHILAMINTE.
Ilon se mieleeni nostaa,
ett' on tuo kehno nyt saava happamen naaman.
Tuot' alhaista ahneutt' ei vois paremmin kostaa.
Niin komeat häät hänen pitää nyt nähdä saaman.