ELISE. Älkää suuttuko.
HARPAGON. Merkillistä, että omat lapsenikin minua pettävät ja vainoovat.
CLEANTE. Onko se vainoomista, kun sanoo teillä olevan rahoja?
HARPAGON. On. Semmoiset puheet, sekä teidän tuhlauksenne tekevät sen, että piakkoin tullaan tänne ja leikataan multa kaula poikki siinä luulossa, että minä olen kultarahoja täynnä.
CLEANTE. Millä tavoin minä niin suuresti tuhlaan?
HARPAGON. Milläkö tavoin? Onko mitään kamalampaa kuin nuo kalliit vaunut, joissa ajelet pitkin kaupunkia? Minä nuhtelin eilen sisartasi; mutta moinen hurjuus on kahta pahempi. Se se oikein kauhistuttaa; ja entäs jos otettaisi lukuun kaikki mikä sinun kurkkusi kautta on mennyt alas, niin siitä summasta jo tulisi aika vuosikorko. Olenhan jo monen monituista kertaa sanonut sinulle: poika, koko sinun käytöksesi minua kovin pahastuttaa ja ylvästelläksesi tuommoisissa vaatteissa, täytyy sinun tietenkin minulta näpistellä.
CLEANTE. Mitenkä teiltä näpistelisi?
HARPAGON. Mistä sinä olet saanut varoja ylellisyyteesi? Mitä minä tiedän? Ja jospa et juuri näpistelisikään, niin — Tahtoisinpa juuri tietää mitä hyötyä on kaikista noista nauhoista, joilla olet koristeltu kiireestä kantapäihin ja eikö puoli tusinaa nauhoja riittäisi pitämään housujasi kiinni? Kylläkai on tarpeellista tuhlata rahoja peruukkeihin, kun sopii pitää omat hiukset päässään, jotka eivät maksa mitään. Panenpa vetoa että sinun peruukissasi on vähintäin kaksikymmentä tukaattia, ja kaksikymmentä tukaattia antaa vuotuista korkoa kahdeksantoista livreä kuusi äyriä ja kahdeksan penniä, vaikk'ei saisikaan muuta kuin kahdeksan ja kolmas osa prosenttia.
CLEANTE. Te olette oikeassa.
HARPAGON. Vaan jätetään nämät nyt sikseen ja puhutaan muista asioista.
(Huomaten Elisen ja Cléanten viittaavan toisilleen.) No! (Itsekseen.)
Luulenpa heidän tekevän viittauksia toisilleen varastaaksensa minulta
kukkaroni. (Ääneen.) Mitä nuo viittaukset merkitsevät?