ANSELME. Mitä? Te rohkenette sanoa itseänne don Thomas d'Alburcin pojaksi?
VALERE. Niin. Rohkenempa niinkin, ja olen valmis todistamaan tätä totuutta kenen edessä hyvänsä.
ANSELME. Tästä valheesta joudutte heti kiinni, sillä noin kuusitoista vuotta sitten se mies, josta puhutte, hukkui merellä lapsineen vaimoineen, tahtoessaan pelastaa heidän henkensä niistä julmista vainoomisista, jotka seurasivat Neapelin meteleitä ja saattoivat useita ylhäisiä perheitä pakenemaan.
VALERE. Totta! Mutta tietäkää myös että hänen seitsemän vuotias poikansa pelastettiin erään palvelijan kanssa tästä haaksirikosta espanjalaiseen laivaan ja että tämä poika on se, joka teitä puhuttelee. Tietäkää että laivan kapteini liikutettuna kovasta onnestani, otti minun turviinsa ja kasvatti minua oman poikansa kanssa. Sittemmin olen saanut kuulla ett'ei isäni olekaan kuollut, niinkuin aina olen luullut. Tullessani tänne häntä etsimään, eräs taivaan lähettämä sattumus antoi minun nähdä armaan Elisen, ja tämä näky teki minut hänen kauneutensa orjaksi. Lempeni tuli saattoi minun tunkeumaan hänen kotiinsa ja sentähden lähetin toisen miehen tiedustelemaan vanhempiani.
ANSELME. Mutta mitkä muut todistukset, paitsi sananne, voivat vakuuttaa meitä siitä että puhutte totta?
VALERE. Espanjalainen kapteini, rubiini sinetti, joka oli isäni oma, agatinen rannerengas, jonka äitini oli pannut käsivarteeni, vanha Pedro, palvelija, joka minun kanssani pelastui haaksirikosta.
ANSELME. Taivahan herra! mitkä ovat sinun voimasi teot ja miten sinä näytät että sinä yksin voit ihmetöitä tehdä. Syleile minua, lapseni ja itke ilokyyneleitä isäsi kanssa.
VALERE. Te olette minun isäni?
ANSELME. Niin, poikani, minä olen Thomas d'Alburci, jonka taivas pelasti aalloista kaiken sen rahan kanssa, mikä hänellä oli muassaan, ja joka kuusitoista vuotta pidettyään sinua kuolleena, oli aikeessa etsiä lohdutusta uudesta avioliitosta suloisen ja järkevän naisen kanssa.
HARPAGON (Anselmelle.) Tuo on siis teidän poikaanne?