CLÉANTE.
Jo todentotta on järkenne saanut potkun.
Vai teettekö lorulla tuolla minusta pilaa?
Mikä oikein on tarkoituksena moisen sotkun?
ORGON. Hyvä lanko, tuo kuuluu kieltäjän ivailulta; paha kyllä, se henki teissä on saanut tilaa. Mont' olette varoitusta jo kuullut multa, voi siitä tulla teille viel' ikävä juttu.
CLÉANTE. Tuo teidän kaltaistenne on virsi tuttu; ois kaikkein oltava sokeita samalla lailla, olet kieltäjä kohta, jos et ole silmiä vailla; ja jollet tunnusta jos mitä hurskailijoita, et mitään pyhää usko, et kunnioita. Suott' ennustelette, mulle ei vaara käkee, minä puheeni tiedän, ja taivas mieleni näkee. Noit' ilveilijöitänne en minä liioin suosi, tekohurskailla kuin tekouljaill' on yksi kuosi: kuten ei tosiuljaita, joita kunnia johtaa, suursuiden kerskailijoiden joukossa kohtaa, tosihurskaskaan, johon tulee katseensa kääntää, ei ole, ken huitoo ja hurskaaksi naamaa vääntää. Siin' ettekö mitään eroa huomata saata: tekopyhyys ja hurskaus, onko ne samaa maata? Saman todistuksenko aiotte niistä tuoda, saman arvon naamiolle kuin kasvoille suoda, ja teeskelyn ja suoruuden panna rinnan, näön todeksi uskoa, ytimeks ulkopinnan, sen ihmiseksi, mi varjo on ainoastaan, ja vaihtaa rahan oikean väärää vastaan? On eninten ihmisten hiukan kummasti laita, on määrä ja kohtuus heille outoja maita. Ei riitä järjen piirissä kyllin tilaa, joka askeleella he astuu yli sen rajain, ja asian parhaankin moni usein pilaa sitä liioitellen ja suunnattomiin sen ajain. Näen, ett' on paikallaan tämä pikku lisä.
ORGON. Niin, ylimmäinen te olette oppi-isä; teill' on koko maailman tieto kukkurapäinen, te yksin olette viisas ja ymmärtäväinen, tämän ajan oraakkeli, Cato, ja paitsi teitä muu ihmiskunta on pelkkiä tyhmyreitä.
CLÉANTE. En kyll' ole oppi-isä mä ylimmäinen, ja maailman tieto ei mull' ole kukkurapäinen, mut tällä tiedollani se mull' on selko, ett' erotan suorasta väärän, se vaisto ja tunto. Ja niinkuin minust' ei mikään sankarikunto ole korkeampi kuin tosi jumalanpelko, ei mikään maailmassa niin kaunis ja jalo kuin oikean hurskauden pyhä hehku ja palo, niin mikään ei tunnu enemmän inhotulta kuin teeskennellyn hurskauden ulkokulta, tuo uskon toitotus, julkea silmänkääntö, tuo petturein pyhänpilkkainen naamanvääntö, joka rankaisematta pitää peliä sillä, mitä ylintä on ja pyhintä ihmisillä, nuo hartaat, joilla on mielessä voitonhalu ja jumalisuus vain ammatti, kaupankalu, jotk' arvoja saadakseen sekä luottoa muilta käy hurskain elein ja näyttäen hurmatuilta, nuo hartaat, sanon ma, jotka niin intomieliä oman etunsa perään juoksevat taivaan tiellä, nuo, joiden on rukous keinoa, kerjäämistä ja maailmankieltämys hovissa kärkkymistä; pyhin intoinensa he hellivät himoja lihan, ovat luihut ja viekkaat, hautojat koston ja vihan, ja tuhoksi muille he julkeat juonensa käärii vanhurskauden vaippaan ja taivaan nimessä häärii, sitä vaarallisempina, kun he iskeä koittaa juur' aseilla, joita jokainen kunnioittaa, kun kiihko, josta he vielä kiitosta saavat, lyö vihityllä veitsellä murhahaavat. Tekopyhiä noita on montakin nähdä saatu, mut helppo tuntea hurskas on mielenlaatu; ja aika tääkin kyll' esimerkkejä tarjoo, joit' ihailla tulee, joita ei vilppi varjoo. Mitä todistaa Ariston ja mitä Clitandre, Oronte ja Alcidamas, Polydore, Periandre? Ei kenkään kiellä, ett' on elo hurskas heillä, vaan hurskauttaan ei huuda he turuilla, teillä, ei täytä ylpeys silmitön heit' yli partaan, on hyvyys ja lempeys sävynä mielen hartaan; ain' eivät moiti, kuink' elää ja tekee toiset, omahyväisyyttä heist' ovat moitteet moiset, vaan jättäen saarnailut sanasankareille ovat elämällään ojennukseksi meille; heti eivät tuomitse luuloista, huhuiluista, ja ennen hyvää kuin pahaa uskovat muista; vale heille on vieras ja vilppi ja mieli väärä, vain oikein elää ainoa silmämäärä; ei koskaan vihaa syydä he syntistä vastaan, he itse syntiä vihaavat ainoastaan, eik' enemmän puuhaa ja paahaa taivaan takia kuin saa, jos noudattaa sen sanaa ja lakia. Kas sellaisiin minä katselen ihailulla, he ansaitsevat esikuviksi todella tulla. On toista maata, ma sanon, tuo ystävänne, kovin herkästi uskoen hurskaaks ylistämänne; tekopyhimys teitä on peijannut ovelasti.
ORGON.
Rakas lanko, joko te pääsitte päähän asti?
CLÉANTE.
Jo.
ORGON.
Nöyrin palvelijanne!
CLÉANTE.
Vain sana yksi!
Tämä kiista sikseen. Valèren aiotte kai
vävyks ottaa; hänhän jo sananne siitä sai?
ORGON.
Niin.