ORGON.
Mies parka!
DORINE. Nyt kumpaisenkin on vointi hyvä; ja rouvalle virkkaa saan, mikä riemu syvä hänen toipumisestaan liikutti mieltä herran.
Kuudes kohtaus.
Orgon, Cléante.
CLÉANTE. Päin naamaa, lanko, teitä hän nauraa ihan, ja älköön virikkeenä se olko vihan, jos suoraan sanon: se aivan on ansion mukaan. Moist' onko päähänpistoa kuullut kukaan? Noin kuinka voi mies mokoma viehättää, ett' unhoon kaikki muu hänen tähtensä jää, ett' ensin saa tuo kulkuri suojelunne, ja nyt ihan olette…?
ORGON.
Seis, hyvä lanko, seis!
Te puhutte miehestä, jota te ette tunne.
CLÉANTE.
No ehkäpä en; lisätieto ei vikaan veis.
Mut kyllä jo nähdä voi, mitä mies on maata.
ORGON. Hänet tuntisittepa, lanko, ois ilonne suuri, siit' ihastuksenne ei vois ikinä laata. Hän on mies, joka… niin, hän on mies… ah!… mies… niin juuri. Ken kuulee häntä, sen sieluss' on rauha syvä, vain savua sille on kaikki maallinen hyvä. Hänen neuvomanaan olen kuin uus ihminen ikään, on sieluni vapaa, ei kiedo kiintymys mikään; kaikk' auttoi kirvoittamaan hän suhteet ja siteet; veli, lapsi, äiti, vaimo jos multa kuolis, tuon vertaa en totisesti ma siitä huolis.
CLÉANTE.
Oh, siinäpä inhimilliset mielipiteet!
ORGON. Josp' oisitte nähnyt tuttavuutemme alun, tekin saanut oisitte kai saman hartaan halun. Joka päivä kirkossa lankesi polvilleen mua vastapäätä hän, vaipuen hartauteen. Niin palavasti hän rukoili, että se johti koko seurakunnan huomion häntä kohti, löi rintoihinsa, huokasi, kyynelehti, ja lattian paatta suuteli, minkä ehti; ja pois kun läksin, hän ovelle riensi, että siin' ojentaa vois mulle hän pyhää vettä. Sain palvelijalta, jok' elää herransa lailla, ma kuulla, kuka hän on, miten varoja vailla, ja annoin rahaa hälle; mut siitä ois osan aina hän, vähään tyytyen, torjunut pois. "Se on ihan liikaa", sanoi hän, "puolet riittää. Avust' ansaitsemattomasta mun suokaa kiittää." Ja kun en ota takaisin, kun on kieltoni vakaa, hän menee ja silmäini eessä ne köyhille jakaa. Minut taivas johdatti niin hänet talooni tuomaan, ja menestyvän siit' asti sen selvään huomaan. Viat kaikki hän korjaa, niin, jopa vaimooni nähden ylen huolehtivainen on, hyvän maineemme tähden, heti varoittaa, jos ihastelee muut herrat, mua mustasukkaisempi on viidet verrat. Mut ette uskois sit' intoa, hyveen voimaa! Ihan vähimmästäkin hänt' omatunto soimaa, joka rahtu masentaa hänet maahan asti; sitä pahaa katui taannoinkin katkerasti, kun rukoillessaan nappasi kirpun hihasta, eik' ollut tappaissaan sitä vapaa vihasta.