ORGON.
Jo viimein vihani herää.
DORINE. No niin, sen pahempi teille, me uskomme siis. Tekö, herra, jolla on muoto niin viisas ja vakaa, joka haastatte moisen muhkean parran takaa, tekö olisitte niin hupsu, te…?
ORGON.
Kuulkaas vähän:
te tuppaudutte täällä tuohon ja tähän.
Minä vapauksia noita en lainkaan kiitä.
DORINE.
Mut puhelkaamme nyt kiihottumatta siitä.
Teilt' ihmistunto ei kai ihan tuuleen menne?
Ei huostaan hurskailijain sovi tyttärenne;
heill' aattelemista on kai toki aivan toista.
Ja miksi te oikein puuhaatte liittoa moista?
Te, varakas mies! Ja mennä ja kerjäläinen
vävyks ottaa!
ORGON. Vait! Jos on köyhä hän kukkarolta, sitä rikkaamp' on tosi arvolta, ansiolta. Se köyhyys, se hälle on kunnia kukkurapäinen, on jalompi loistoa maallisten mahtajain; hän omaisuutensa menetti siksi vain, ett' ajallisist' ei antautunut hän huoleen, vaan käänsi kaiken halunsa taivaan puoleen. Mut ahdingosta ma nyt hänet autan jälleen ja palaamaan taas tilalle perimälleen. Sukukartano kuulu hällä on ollut kerta, ja itse hän, vaikka nyt köyhä, on aatelisverta.
DORINE. Niin kai, niin itse hän sanoo; mut turhuus tuopa on toista kuin jumalisuus, on välillä juopa. Sen, jolla on pyrkimyksenä elämä pyhä, ei nimi ja suku suur' ole suussa yhä; eik' yhteen soinnu kristityn nöyrä mieli ja moinen kunnianpyynti ja kerskukieli. Paras rehenteleekin! Mutta te pahastutte; siis sinään se aateli, vaan mitä otaksutte hänest' itsestään? Ihan tyynnäkö vaan noin tuostaan tytön moisen uskotte tuollaisen miehen huostaan? Ois syy vähän miettiä, mikä on soveliasta, ja mikä on seuraus liitosta mokomasta. Se leikkimistä on neitosen kunnialla, jos noin hänet naitetaan pakon, uhkan alla; ja tuleeko naisesta puoliso nuhteeton, on siinä, ken mieheks suodaan ja minkämoinen; ja monikin, jolla on otsassa sarvi ja toinen, on syypää itse, jos vaimo on se, mikä on. Ei uskollinen ole helppo olla sen naisen, joka herrakseen saa miehen muutamanlaisen; ja tyttärensä jos pakolla naittaa, niin vastuu isän päähän lankee, jos tytär harhaan astuu. Vähän miettikää, mikä kosto tuumaanne kohtaa.
ORGON.
Te vai mua neuvotte siis, miten lastani johtaa!
DORINE.
Ois niitä neuvoja vain paras teidän noutaa.
ORGON. Sitä lorua, lapseni, kuunnelkoon, joka joutaa. Oma isäsi sun etus parhaiten katsoo kai. Valère sua multa pyysi ja sanani sai; mut hällä on, sanovat, pelaajan taipumusta, sitäpaitsi epäilen vapaa-ajattelusta. En muista kirkossa koskaan nähneeni vielä.
DORINE. Ja silloinko juuri, kuin te, piti olla siellä, kuten nuo, jotk' itsensä sinne vain näytteille vie?