VALÈRE. Varmaan! Ja lapsellisuutta multa oli uskoa lempenne olematonta tulta.
MARIANE.
Niin kai. Lupa teill' on pitää se arvelunne.
VALÈRE. Vai on lupa, vai! Mut ehkäpä moist' ei siedä sydän loukattu kostamatta. Ma tiedän, kunne voin sydämeni ja käteni tarjolle viedä.
MARIANE. Sit' en epäile lainkaan. Ken niin jaloansioinen on kerran…
VALÈRE. Oh, älkää! Mull' ansio ei ole suuri, sen tiedän, sen osoitatte te itse juuri. Mut turvaan hyvyyteen, jota muuan toinen ei epää multa, vaan mielellä lemmekkäällä sen suostuu korvaamaan, mitä menetän täällä.
MARIANE. Vähä vahinko teille, ja moisesta vaihtelusta te saatte siihen helposti lohdutusta.
VALÈRE. Koen tehdä parhaani, olkaa te varma siitä. Jo kunnia vaatii, ett' iäksi unhottaa sen, jolta uskottomuutta kokea saa. on ainakin voivinaan, jos ei voimat riitä; ja heikkoutt' anteeksiantamatonta ois viel' ilmaista lempeä sille, ken viittaa pois.
MARIANE.
Tuo katsantokanta on todella ylväs ja jalo.
VALÈRE. On kyllä; kukaan ei sitä kieltää saata. Vai pitäiskö ehkä ikuinen lemmen palo mun vielä sydämessäni teille taata ja toisen kainaloisena katsoa teitä eik' yhtyä sydämeen, joka ei mua heitä?
MARIANE. Päinvastoin, en hartaammin minä mitään sois, ja tahtoisin, että se tapahtunut jo ois.