ORGON.
Pidä, kirottu vintiö, suusi!
TARTUFFE. Hänen suokaa puhua, syytätte häntä väärin; paras on, kun häntä nyt uskotte. Kuinka noin mua syytösten keskellä suositte ylen määrin? Mist' oikein tiedätte, mitä mä tehdä voin? Te, kallis veljeni, uskotte ulkopintaan, mut ulkohurskaus ties mitä kätkee rintaan. Ei, ei; näkö pettää; luulonne harhaan kulki; ah, en ole se, miks uskotte, kaikkea muuta. Mua hurskaaks sanoo maailma yhtä suuta, ihan kelvoton vaikk' olen, jos toden puhuu julki. (Kääntyen Damis'hin). Niin, poikani, soimatkaa mua petturiksi ja varkaaksi, murhaajaksi ja vaikka miksi, nimet niitä kauheammat jos keksitte vielä, ne kaikk' ovat oikeutettuja, niit' en kiellä. Minä polvillani sen herjan ja pilkan siedän, pahall' elämällä sen ansainneeni ma tiedän.
ORGON (Tartuffelle).
Tämä on jo liikaa.
(Pojalleen.)
Jo kadu, jos koskaan kadut,
sinä ilkiö!
DAMIS.
Siis te uskotte moiset sadut…
ORGON (nostaa ylös Tartuffen).
Vait, hirtehinen! Veli, nouskaa, oh, sallikaahan!
(Pojalleen.)
Sinä kurja!
DAMIS.
Hän siis…
ORGON.
Vait!
DAMIS.
Pitäiskö moista nähden…
ORGON.
Sana vielä, niin sinut isken mäsäksi maahan.
TARTUFFE.
Ei, veljeni, älkää kiihtykö. Herran tähden!
Halull' ennen kärsin piinan ma pahimmankin,
kuin hälle pienintäkään minä haittaa hankin.