ORGON (pojalleen).
Sinä kiittämätön!
TARTUFFE. Tähän polvistuin minä anon teilt' armoa hälle…
ORGON (heittäytyen myös polvilleen ja syleillen Tartuffeä).
Ah, mitä mä enää sanon!
(Pojalleen.)
Sitä hyvyyttä, hulttio, näätkö!
DAMIS.
Mut…
ORGON.
Vait!
DAMIS.
Minä.
ORGON. Vait! Sinä väijyt häntä, sen tiedän ja syytä hait. Te kaikki vihaatte häntä, ja liittoon yhtyy oma vaimo, lapset, palvelijat, jott' ois tuon hurskaan pakko luopua luotani pois; sitä varten rumimpaankin he keinoon ryhtyy. Mut häätää koittakoot hänet vehkeillään, sitä vähemmin hänet lasken ma lähtemään; nyt tyttäreni koht' ikään mä hälle naitan ja niin koko perheeni korskeat juonet taitan.
DAMIS.
Hänet pakottaa siis aiotte tuolle?
ORGON. Niin, jo tänään, jos saa sapen teissä se kuohuksiin. Mua ette peijaa. Oh, minä aion näyttää, ketä kuulla saatte, ken täällä käskyä käyttää. Saat hyvittää, sinä hylky, ne herjas heti, hänen lankeet jalkoihinsa ja anteeksi pyydät.
DAMIS.
Minä! Tuoltako konnalta, taas joka teitä veti…