CLÉANTE.
Jos sallitte neuvoa jollain lailla…
ORGON. Nuo neuvonne, lanko, ain' ovat vertaa vailla, niin järkeviksi, niin oiviks en mitään kiitä, vaan suvainnette, että en seuraa niitä.
ELMIRE.
Tämän kaiken nähden mit' enää ma virkkaa voinen?
Tuo sokeutenne on todella suurenmoinen.
Kyll' on hän paulonut teidät, kun teit' ei mikään
saa uskomaan, mikä kohtaus tääll' oli ikään.
ORGON. Olen palvelijanne! Uskon, mit' uskoa sietää. Pojan lurjusta puollatte tuota, sen kaikki tietää, siks ette paljastaa sitä juonta raski, joll' ansaan hän tuon mies-paran saavansa laski. Kovin olitte tyyni, jott' uskoa teitä voisin; se teit' ois kuohuttanut toki aivan toisin.
ELMIRE. Heti hiuksiaanko raivoten pitäis raastaa, jos lemmestään joku joutava narri haastaa? Ja kunniatamme eikö suojele muu kuin pyörivät silmät ja kiljuvan kiivas suu? Minä nauran vain, minä, moista liehijä-parkaa, mua sellaisist' ei huvita huuto ja häly. On mieleeni säveä käytöstaito ja -äly, ei siveys-fuuriat, kunniataan jotk' arkaa heti puolustaa muka kynsin ja hampain kokee, vie silmät päästä, jos ken sanan liikaa hokee. Mua varjele, taivas, siveydestä siitä! En moista raivotar-säädyllisyyttä kiitä, ja torjuva kylmyys tunkeilijalle, ma luulen, voi antaa yhtä varmasti lähtötuulen.
ORGON.
Minä asian tiedän, en niin hevin ansaan menne.
ELMIRE.
Sanon vielä kerran: on verraton sokeutenne.
Mut vieläköhän epäuskoonne silti jäätte,
jos laitan, ett' omin silmin sen todeksi näätte?
ORGON.
Näen!
ELMIRE.
Niin.
ORGON.
Oh, loruja!