Sganarelle. Sen selitän ihan paikalla; vaan teidän pitää kuunnella minua. (Hänen sanoessaan:) Asia on semmoinen että minä haluan solmita avioliiton nuoren ja kauniin tytön kanssa. Kovin rakastan häntä, ja olen jo kosioinnut häntä isältä; vaan kuultuani että — —
Pankrasius (puhuu yhden ajoin Sganarellen kanssa, häntä kuulematta). Sana on annettu ihmiselle selittääksensä ajatuksiansa; ja aivan samoin kuin ajatukset ovat asioiden kuvat, niin ovat sanammekin itse ajatustemme kuvia. (Tuskastunut Sganarelle koettaa useampia kertoja kädellänsä tukkia Pankrasiuksen suuta; tämä vaan jatkaa puhettaan aina kuin Sganarelle ottaa kätensä pois.) Mutta nämä kuvat eroavat niistä toisista kuvista sillä tavalla, että nämä jälkimmäiset ovat erillänsä itse asioista; ja sana se taas kokonansa sisältää kuvattavansa, sillä se ei ole muu kuin ajatus, selitetty ulkonaisilla merkeillä. Tästä seuraa välttämättömästi, että se, joka ajattelee selvästi, se puhuukin hyvästi. Selittäkää siis ajatuksenne minulle sanalla, joka on selvin kaikista merkeistä.
Sganarelle (työntää tohtorin kotiinsa, vetää portin eikä laske häntä ulos). Ole siellä, mokoma rupakko!
Pankrasius (talonsa sisäpuolelta). Jaa, sana on *animi index et speculum*; se on sydämen tulkki ja hengen kuvastin. (Jatkaa akkunasta). Se on peili, joka meille osoittaa luonnollisesti oman luontomme salaisimmat salaisuudet. Ja koska teillä on ajatuksen lahja ja samalla myös puheen lahja, niin miksikä sitte ette käytä sanaa, ja selitä ajatuksianne?
Sganarelle. Sitähän olen kaiken aikaa tahtonut, vaan ette malta kuunnella.
Pankrasius. No nyt kuuntelen. Puhukaa.
Sganarelle. Asia on semmoinen, herra tohtori, että — —
Pankrasius. Vaan, ennen kaikkea, puhukaa lyhyesti.
Sganarelle. Sen olen tekevä.
Pankrasius. Välttäkää pitkä-puheisuutta.