"Sieluni poika! Kuinka vähän suosituksi Jumala on tehnyt sinut! Ei rakasta sinua kukaan muu maailmassa kuin sinun oma äitisi."
"Vaimo!" huudahti Martin, joka jo alkoi menettää malttinsa. "Älä lörpöttele tuhmuuksia; älä kiusaa minua… Minäkö en rakastaisi poikaani!"
"En tarvitse silmälasia sitä nähdäkseni."
Kun Martin huomasi, ettei mikään järkisana pystynyt Joakiinaan, että tämä kohtuuttomasti väärinkäytti hänen kärsivällisyyttään ja hyvänsävyisyyttään, sekä vielä että sama juttu tulisi joka päivä uudistumaan, vaikeni hän vähäksi aikaa tyyntyäkseen ja sanoi sitten vakavalla äänellä:
"Kuulehan, Joakiina, mitä nyt sanon, äläkä unhota sitä koskaan. Ei voi kukaan maailmassa rakastaa lapsiansa enemmän kuin minä rakastan poikaani; ei voi kukaan maailmassa rakastaa vaimoansa enemmän kuin minä rakastan ja kunnioitan vaimoani, eikä kukaan ole enemmän kuin minä vakuutettu siitä, että Jumala on pannut miehelle velvollisuudeksi suojella ja tukea naista, joka luonnoltaan on turvaton ja heikko; mutta niin vahvasti vakuutettu kuin minä ei voi myös kukaan olla siitä, että Jumalan kirous ei ole kohtaamatta miestä, joka unohtaa kuolleet ja hylkää äidittömät. Puolisoni, joka nyt riemuitsee Jumalan kasvojen edessä, hän, joka eli ja kuoli pyhimyksenä, hän, Dominika, jota rakastin kuin sinua nyt rakastan, sanoi minulle vähää ennen kuin hän heittäysi isän Jumalan helmaan: 'Kautta pyhän neitsyen vannotan minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan kuin ne täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus vanhempia kohtaan!' Ja tälle samalle vaimolle minä valalla lupasin, että täyttäisin hänen tahtonsa, ja valani aion minä pitää. En suvaitse keneltäkään sydämettömyyttä tyttäriäni kohtaan, joilla, lukuunottamatta että kuoleva äiti ne minun huostaani uskoi ja että ne ovat minun omat tyttäreni, vielä siihen lisäksi on nimi pyhempi ja suurempaa kunnioitusta ansaitseva kuin mikään muu nimitys maailmassa, nimi: äidittömät."
Kun Joakiina kuuli nämä vakavat sanat painoi hän alas päänsä ja näytti katuvan kovuuttansa. Martin ojensi hänelle kätensä ja pyyhki pois tunteen kyynelen. Ja Jumalan rauha majaili tänä hetkenä perheessä, niin että nyt, niinkuin aina kun mies on jalomielinen, hyvä ja tunteellinen, vaimo, joka ei ole paha, joskin hiukan turhamainen, lopulta tulee sanoneeksi: "tapahtukoon tahtosi!"
III.
Joakiina ei ollut paha. Mutta hän oli äitipuoli, ja tunnettuhan on sananlasku: " Madrasta, el diable la arrasta " (perkele houkuttelee äitipuolta puolelleen). Kuta enemmän ponnistuksia Joakiina teki rakastaaksensa lapsipuoliaan, sitä vähemmin saattoi hän kärsiä niitä.
Muut ihmiset luulivat että Martin ja hänen vaimonsa sopivat varsin hyvin, mutta tämäpä olikin todellisesti vain näennäistä, sillä tiesihän Martin ettei Joakiina rakastanut hänen tyttäriään, ja Joakiina taasen tiesi ettei Martin rakastanut poika-parkaa niin paljon kuin tyttäriä.
Ei tarvittu muuta kuin että Martin hiukkasenkaan hyväili tyttöjä, niin paha vihamies oli kohta saapuvilla virittämässä kateuden tulta Joakiinan sydämeen. Martin tiesi sen ja suri katkerasti; mutta kun hänen vaimonsa salasi tunteitaan, niin teki hän samaten. Tämä kaikki kohtasi poika-parkaa, sillä vaikka Martin olisi tehnyt mitä ponnistuksia tahansa ja koettanut muistaa että Joakiinan lapsi oli hänen lapsensa yhtä hyvin kuin tytöt, niin tuli hän lopulta, jollei juuri inhonneeksi, kumminkin välinpitämättömyydellä katselleeksi tätä lasta.