Opettaja kävi kasvoiltaan valkoisemmaksi kuin valkoiseksi kalkittu seinä ja herrat purskahtivat nauruun ja huudahtivat:
"Hän on oikeassa, poika veitikka. Mutta te, Don Juan, joka olette paras laskija koko Vozcayassa, ettekö te tiedä, mitä tuollaiset poikanulikatkin jo tietävät?"
Don Juan Saca-Cuentaan maine tarvitsi kauan aikaa kohoutuakseen entiselleen tämän onnettomuuden jälkeen, jonka sitten poikaparat kyllä saivat maksaa.
V.
Oli lauantai. Lauantai on, kuten tiedätte, puoleksi lupapäivä. Mutta koululaisilla oli tapana olla joutilaina aamupäiväkin, ja opettaja mukautui siihen, mukavuutta rakastava kun oli.
Don Juan Saca-Cuentas istui viiniköynnös-majassa, joka kaunisti koulun edustaa, ja piti luentoa sodasta Flandern'issa muutamille naapurivaimoille, joiden joukossa myös Ramona oli — sama kunnon eukko, joka ennen muinen oli neuvonut Martinia menemään uusiin naimisiin. Luulisi ettei sotilailla ja koulumestareilla ole mitään yhteyttä, mutta Don Juan Saca-Cuentas näki heidän välillään paljon yhtäläisyyttä — sotilaathan antavat opetusta kansoille, koulumestarit kyläläisille; ja jos sotilaat vuodattavat verta, niin koulumestarit pusertavat esiin kyyneleitä.
Martinin tytöistä oli kuin olisi taivas auennut, kun he näkivät koulumestarin. He pelkäsivät vain että hän ehkä oli parhaillaan valmis menemään ulos hakemaan ympäristöstä tulevan viikon kuluessa tarvittavan määrän pähkinäkeppejä — toimi, johon hän aina käytti osan lauantaipäivää.
"Tuollahan Martinin tytöt tulevat!" huudahti muuan naisista, kun näki sisarten lähestyvän.
"Mimmoinen sydän mahtaneekaan tuolla Joakiinalla olla", sanoi Ramona. "Aina ovat nuo pienet olennot liikkeellä."
"Se ei ole hänen vikansa. Syy on Martin nahjuksessa, joka sanoo kyllä, kyllä kaikkeen."