"Ei ole koskaan myöhäistä tehdä hyvää!" sanoi Ramona melkein profeetallisella äänellä.
Ja Joakiina, joka nyt ei enää voinut vastustaa sitä jaloa tunnetta, joka oli ruvennut puhdistamaan hänen sydäntänsä, avasi sylinsä tytöille, ja nimittäen heitä ehtimiseen tyttärikseen, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, puristi hän heitä sanomattoman hellästi rintaansa vastaan, suuteli heitä ja kasteli heitä kyynelillään.
Tänä hetkenä vuodatti varmaan Dominika, joka taivaasta vartioitsi lapsiansa, pyhän riemun kyyneleitä.
"Martin, Martin!" huusi Ramona ilosta itkien.
"Mikäs on?" kysyi kunnon mies ja kurkisti ulos ovesta.
"Mikä? Näet sinä, Jumala on antanut tyttärilleni äidin."
"Siunatkoon häntä Jumala ja hän, autuas, joka on taivaassa!" huudahti Martin ilosta haltioissaan.
Ja hän juoksi pojan luo, jonka hän oli huomannut kirsikkapuiden takana, sulki hänet syliinsä ja hyväili häntä yhtä sydämellisesti kuin äiti hänen tyttäriään.
Joakiina, joka ei illan pimeydessä ja tunteiltansa saanut täysin selville, mitä kirsikkapuiden takana tapahtui, loi huolestuneen ja kysyvän silmäyksen mummoon. Mutta tämä huusi, ihastuksissansa:
"Joakiina! Nyt on poikasi saanut isän!"