"Mitähän on täällä tapahtunut, kun kaikki nuo ihmiset noin riemuitsevat? Ovatko kaikki nuo tuhannet päässeet juuri vankilasta, koska he noin innokkaasti heittäytyvät ilon valtaan? Olivatko kaikki nuo suuret rakennukset vankiloita ja ovatko ne nyt valaistuja vaan siitä syystä että ne ovat saaneet toisen tarkoituksen? Kuinka tuolla ylhäällä tanssivat! Oi — nuo ihmiset ovat kaikki oikein onnellisia!"…
Vaipuen ajatuksiinsa silmäsi vanki ikkunoistaan hupaista elämää tuolla ylhäällä. Hän yksin oli vangittuna; hänelle yksin olivat vieraita nuo innostuksen sävelet, jotka tunkeutuivat hänen yksinäiseen vankilaansa saakka. Vielä neljä viikkoa sitten oli hän kuullut vankeustoveriensa viereisissä kammioissa meluavan, laulavan ja lystiä pitävän; nyt on sekin vaiennut: kaikki vapautettiin — hän yksin jäi tähän suureen, kolkkoon rakennukseen.
Eräänä päivänä oli tämän talon edustalle ilmestynyt lauma iloisesti liikkuvia ihmisiä. Neliönmuotoisessa pihassa julkiluettiin armahduskirja, sitten kuuli hän viereisten kammioiden ovia aukaistavan, kuuli, kuinka vapautetut yhtyivät omaistensa ja tuttaviensa kanssa, kuinka he itkivät ja nauroivat; kaikki menivät he hänen ovensa sivu, ja jo heidän katkonaisissa sanoissaankin ilmeni heidän miltei mieletön ilonsa. Joka huone tuli tyhjäksi. Iltasella vallitsi äänettömyys koko tuossa suuressa rakennuksessa; ei kuulunut missään kahleiden kalinaa; hän yksin oli sinne jäänyt. Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta, joka paikasta menivät he menojaan, nuo kolkot naapurit — jokaisen luo oli hyvästiä sanovan vanginvartijan mukana tullut riemuitsevia tuttavia tai sukulaisia: hänen ovelleen vain ei ollut kukaan kolkuttanut.
Neljän pitkän vuoden kuluessa oli hän ehtinyt tottua siihen kolkkoon ajatukseen, että yksin kuolema tulisi pelastamaan hänet näistä kahleista. Hän oli tottunut yksitoikkoisiin kävelyihinsä ovelta ikkunan luo ja taas takaisin. Hän oli rakentanut tuttavuutta suurien hämähäkkien kanssa, jotka vuosi vuodelta rakensivat samaan nurkkaan verkkonsa, viettäen hänen kanssaan vankilan ikävää yksinäisyyttä.
Kun hän iltaisin veti esiin huilunsa ja sillä huvikseen soitteli, silloin kömpivät ne kaikki esiin loukoistaan, kapusivat verkkonsa äärimmäiselle reunalle, hyppivät edes takaisin seinällä, jäivät asemilleen ja juoksivat taasen lähemmäksi hänen luokseen.
Neljä vuotta oli hän elänyt oman säännöllisen elinjärjestyksensä mukaan, kuten ainakin vangit, jotka kärsivällisesti alistuvat osaksensa tulleeseen kohtaloon. Laululla, huilunsoitolla, piirustuksella, kävelyillä ja ilmaa ennustavien hämähäkkiensä elämän tarkastamisella sai hän päivänsä kulumaan.
Semmoinen on se elinjärjestys, joka estää vankilan asukkaan ajattelemasta omaa surkeata kohtaloaan ja varjelee häntä ajatusten tavallisesta seurauksesta: mielipuolisuudesta.
Jos sittenkin joskus kauhistavat öiset näyt menneisyydestä ja tulevaisuuden himmeydestä astuivat esiin ja karkoittivat unen silmistä, haihtuivat ne pian jälleen sen kaikki kukistavan ajatuksen voimasta, että entisyys kumminkin on auttamattomasti mennyt, tulevaisuus on ijäisyyden oma ja nykyhetki vietettävä vankilan neljän seinän välissä. Silloin oli vangin tapana istua lujalla rautaristikolla varustetun ikkunansa ääreen ja hitaasti laskea vastapäisten kattojen tiilikivien lukua, rivi riviltä, kunnes sielu, tästä ajatuksia tappavasta toimesta tykkänään väsähtäneenä, vaipui itseensä.
Kesäisin siroitteli hän siemeniä ikkunalle. Pikkulinnut tottuivat tuohon, lensivät ristikon raudoille ja noukkivat, lauloivat ja visertelivät. Talvisin istui hän pienen rautauunin eteen ja tirkisteli hehkuviin hiiliin.
Pitkällinen tirkisteleminen tuleen on onnettomalle sielulle erinomaisen terveellistä, sillä se haihduttaa ajatukset. Liekki paisuu, kiemurtelee milloin oikealle, milloin vasemmalle, kipinät säihkyvät milloin oikeaan, milloin vasempaan, aina on eloa ja sihinää hiiloksessa, hiilen hehkuva puna muuttuu alituisesti kiiltävän valkoiseksi, siksi kunnes taas sen ympärille muodostuu musta tuhkaverho. Liekki toisensa perästä sammuu, kunnes viimeinenkin pala on hiiltynyt. Vihdoin vaipuu sielu väsyneenä lepoon, tietämättä missä se kaiken aikaa on oleillut.