Silloin astui kreivitär Serena ja hänen kerallansa nuori englannitar — don Jacinto kreivin puoliso — jännittyneen seurueen keskelle.
"Pyydän hiljaisuutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi", lausui kreivitär kokoontuneelle seurueelle. Vieraat keräytyivät puoliympyräksi emännän ympärille — syvä hiljaisuus vallitsi.
Englannitar, joka tuli seisomaan jokseenkin keskustassa, oli hyvin kalpea. Hänen suurien, tummansinisten silmiensä katse oli syvämietteisen levollinen. Hän vetäisi kädellään silkkihiuksiansa taaksepäin ja alkoi, suonenvedontapaisesti Serenan kättä puristaen, ylevän juhlallisena hennolla, sydämeen käyvällä äänellä lausua erästä Camoens'in kuolemattomista runoista, " Granadan valloitus "-nimistä, joka samoin kuin moni muukin on vain kirjoitettuna olemassa, mutta kumminkin jok'ainoalle espanjalaiselle tuttu.
Kuin salaman isku sattuivat tuon tutun laulun sanat jokaisen sydämeen ja sitä suuremmalla voimalla, kun ne kaikuivat vieraan huulilta, joka vuosi sitten tuskin tiesi mitään koko Espanjasta tai sen kielestä. Nämä pyhät sanat valtasivat kaikki mielet innostuttavalla tenholla ja sielun liikutus sai kyyneleet tunkeutumaan silmiin, kun isänmaallisen laulun kyllä tuttu, mutta unhotuksiin jäänyt kehoitus kaikui muukalaisen ihanilta huulilta. Jokainen tunsi vetovoiman, joka liitti hänet likemmäksi muihin ihmisiin.
Kuinka kaikkien ympärillä seisojain kasvot hehkuivat! Kuinka jänteväksi kävi jokaisen käsivarsi, kuinka säihkyi jok'ainoa silmä! Ahtaaksi kävi rinta, katse kohosi taivasta kohden!
Kun laulun viimeinen säe alkoi, ei enää kukaan voinut pysyä kylmänä; itse kreivinkin silmät täyttyivät kyynelistä. Hän syöksähti vaimonsa jalkoihin, tarttui hänen käteensä, peitti sen suudelmilla eikä hävennyt kyyneliänsä. Ei kenenkään silmä jäänyt kyynelettömäksi.
Entiset vihamiehet ojensivat toisillensa käden sovinnon merkiksi. Kyynelistä, joiden he olivat nähneet virtaavan toistensa silmistä, kun heidän yhteistä äitiänsä mainittiin, olivat he tunteneet toinen toisensa veljiksi ja sisariksi.
"Sinä olet voittanut, nainen!" puhui kreivi kääntyen Serenaan, "sillä sinä olet lahjoittanut meidät kaikki toisillemme!" Hän tarttui kauniin vaimonsa käsivarteen ja vetäytyi hänen kanssansa erilleen seurueesta.
Toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään. Sellaisen hetken perästä olisi todellakin tavallinen, kevytmielinen keskustelu tuntunut vastenmieliseltä, jopa inhottavalta.
Jokaisesta tuntui paremmalta kuin vielä vähän aikaa sitten; jokainen omisti itselleen pyhän, suuren, verrattoman tehtävän ja jokainen oli onnellisempi kuin ennen tuota hetkeä.