"Tulkaa", kuiskasi hän hiljaa, kääntyen tuohon kammottavaan olentoon — eivätkä kumminkaan edes hänen huulensa tai kätensä vapisseet — "tulkaa, niin itse annan kaikki teidän käsiinne."
Puhuteltu vapisi yhä enemmän joka sanasta. Hänen silmänsä olivat kiintyneet naiseen — katse niissä oli samanlainen kuin suden silmissä, kun se tavatessaan ihmisen on kahdella päällä, käydäkö kimppuun vai itsekö kääntyä pakosalle.
"Jumalan tähden, mitä te sitten tahdotte?" kysyi nainen, ja koko hänen ruumiinsa vapisi kun hän näki tuon ihmisen yhä vielä siinä seisovan liikkumattomana kuin patsas.
Hänen silmistään tunkeusi kyynel, hänen voimansa oli katoamaisillaan, kun tuo kummallinen olento syöksyi hänen jalkoihinsa ja ääneen nyyhkyttäen peitti kasvonsa käsillään.
"Pyhä Jumala! Kuka olette?" huudahti nainen tuolla tukahdutetulla äänellä, joka hiljaisessa keskustelussa ilmaisee suurinta mielenliikutusta.
Mies sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä ja silmäili, yhä vielä polvistuneena, ylös naisen kasvoihin; nyt, kun hän ei enää valittanut, tulivat hänenkin kasvoissansa jalommat juonteet näkyviin.
Hän osoitti kuvaa.
"Kerran — monta aikaa sitten", sanoi hän kolkosti, " olin se, jota tuo taulu kuvaa — nyt olen paossa oleva vanki."
Tuskin oli hän nämä sanat saanut lausutuksi, kun nainen kuumeentapaisen kiihkon valtaamana huudahti tukahdutetulla äänellä ja painoi kädellään rintaansa vasten. Ilosta, surusta, mielettömästä säikähdyksestä ja hämmästyksestä puhui nyt yhdessä silmänräpäyksessä koko hänen olentonsa. Seuraavalla hetkellä syöksyi hän intohimoisella kiireellä ja levitetyin käsin pakolaista kohti.
"Diaz!" huiskasi hän.