"Tänäänkin olin onneton — myöskin tänään ajattelin sinua. Taasen olen itkenyt sinun kohtaloasi ja antanut sinulle anteeksi!…"
"Jumalani, missä minä olen?" huudahti hän, unhottaen kaiken muun; kirja putosi hänen vapisevista käsistään.
Tästä syntyneen melun jälkeen liikkuivat vuoteen uutimet. Lumivalkea käsivarsi veti ne syrjään — kalpeat naisen kasvot tulivat näkyviin.
Kun nainen huomasi ihmisen makuuhuoneessansa, vajosi hän kolkosti huudahtaen takaisin vuoteellensa.
Pakolaisen vankipuku oli hänen pakoretkensä seikkailuissa tahraantunut ja osittain repeytynyt; hänen kasvonsa olivat verissä. Tuijottavat silmät, kalpeat kasvot… todellakin kamala ilmiö tämmöisenä levollisena sydänyön hetkenä!
Mies ei kyennyt saamaan ääntä suustansa — ei paikaltansa liikahtamaan — jalat olivat kuin maahan kiinni kasvaneet.
Muutaman minuutin perästä veti nainen ikkunauutimet taas syrjään. Nyt oli hän jo niin paljon selvinnyt säikähdyksestään, että hän rohkeni puhutella tuota sydänyön aavetta.
"Älkää peljätkö", sanoi hän, "minä en nosta meteliä. Tässä ovat avaimeni. Ottakaa ne! Tuolla lippaassa ovat kalleuteni. Kirjoituspöytäni avonaisessa laatikossa on rahaa. — — Vai pelkäättekö, että petän teidät ja herätän talonväen? Odottakaa silloin vähän, minä tulen itse viemään teitä. Kääntykää vain hiukan poispäin, että saan…"
Puhuessaan heitti hän levollisella varmuudella kepeän, silkkisen yövaipan hartioilleen ja astui hyvin huolellisesti esille vuode-uutimen välistä, ruusunvärisillä jaloillaan tapaillen kirjailtuja tohveleitaan.
Oi… kuinka kaunis oli hän silloin!… Hänen pitkä, musta tukkansa valui hajanaisina suortuvina liljanvalkeille olkapäille; hivuksiensa synkkä tummuus loi hurmaavaa suloutta kalpeille kasvoille, ja kun hän, käsi rinnoillaan, piti koossa laajaa yöviittaa, saattoi sen läpi huomata sydämen kiivaan sykkimisen. Hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan kumminkin lepäsi tuo majesteetillinen levollisuus, joka ylläpiti häntä tässä mitä avuttomimmassa tilaisuudessa.