Tämän päätöksen tehtyänsä pisti hän kätensä parvekkeen ikkunassa olevan vaateverhon läpi ja väänsi avainta, joka oli ovessa. Se aukesi; hän tuli suureen saliin.
Oikealla ja vasemmalla oli kaksois-ovet.
Muutaman silmänräpäyksen ajan seisoi hän neuvotonna, voimatta päästä selville asemasta. Kummalle päin piti hänen kääntyä? Vihdoin aukaisi hän umpimähkään toisen ovista; se vei pimeään huoneeseen. Hän haparoi siellä ympärilleen ja tapasi vastapäisellä seinällä taas oven — mutta se oli suljettu. Pieninkin melu saattoi ilmaista hänet. Hän oli palaamaisillansa, koettaakseen onneansa salin toisella puolen — silloin, hänen haparoidessaan seinää pitkin eteenpäin, tapasi hänen kätensä pienen ovisalvan — hän painoi —- ovi aukesi ja hänen edessään oli yksi noita kapeita, pimeitä käytäviä, jotka ovat niin tavallisia vanhoissa aateliskartanoissa ja jotka useimmiten ovat vain isäntäväkeä varten.
Hän astui sisään. Samahan se oli hänelle, minne käytävä päättyi; tulipahan hän ainakin vielä muutamia askeleita lähemmäksi vapauttansa. Lattia oli peitetty paksuilla matoilla. Hänen ei tarvinnut peljätä, että askelten kolina ilmiantaisi hänet. Taasen tuli hän kapean oven luo, johon käytävä päättyi. Tämäkin ovi oli auki. Seinälle ripustettu lamppu levitti valoansa koko huoneeseen — se oli palvelijattarien makuuhuone. Ei henkäystäkään kuulunut. Tässäkin huoneessa oli kaksi muuta ovea, yksi kummallakin puolella huonetta. Ei ollut paljon arvelemisen aikaa — hän aukaisi sen oven, joka oli lähinnä — ja taasen oli hän tullut makuuhuoneeseen. Ovesta tultiin aikooviin, jota kuuleaksi hiotulla lasikuvulla varustettu lamppu valaisi niin heikosti, että tässä puolihämärässä vaivoin saattoi erottaa yksityisiä esineitä. Alkoovin perällä oli vuode, jonka kukitetut silkkiuutimet ulottuivat maahan saakka.
Kuuluvat henkäykset ilmaisivat, että täällä joku nukkui.
Tästä huoneesta ei ollut enää mihinkään ovea. Pakolaisen päässä välähti äkkiä aatos. Vuoteen vieressä näki hän mustan, kehyksiin kiinnitetyn damastiripun. Tässä esiripussa olevan silkkinuoran avulla olisi helppo päästä alas kadulle… ja sitten… oli kysymys vain siitä, laskeeko vartiamies kuulan hänen jälkeensä ja sattuuko se.
Salaman nopeudella ryhtyi hän irroittamaan tuota nuoraa; samassa kuin se hänelle onnistui, putosi koko esine alas kehyksen edestä.
Säikähtyneenä hoiperteli hän taaksepäin.
Kuva, joka seinältä silmäili häntä ja jota hän nyt tuijottavin silmin katseli, täytti hänet miltei mielettömällä kauhulla. Elävän olennon tapaaminen ei olisi niin häntä kauhistuttanut — tämä eloton kuva sai hänen kasvonsa sävähtämään kalman kalpeiksi ja veren hyytymään hänen suonissansa.
Tämän suuren kuvan alapuolella oli suuri kirja, jonka kannella hän tunsi saman kuvan. Ahneesti tarttui hän kirjaan, avasi sen ja luki sanat: