Ranskalaiset ovat jo lähteneet Madridista. Ainoastaan Buen-Retiron linnoitus on vielä heidän soturiensa hallussa.
Madridin kaduilla on pimeätä. Ei lamppuakaan näe missään palavan. Ikkunoissa ei näy yhtään kynttilää. Asukkaat ovat jättäneet kaupunkinsa autioksi ja rakentaneet majansa läheisiin metsiin Jumalan vapaan taivaan alle. Kaupungin tyhjillä kaduilla vallitsee syvä hiljaisuus ja pimeys.
Mutta kaukana kaupungista, Tajon rannalla, siellä on loistoa ja vilkasta elämää.
Sadottain leiritulia kimaltelee metsässä; on kuin olisivat kaikki taivaan tähdet tuolta ylhäältä astuneet alas tässä levätäksensä.
Astumme lähemmäksi.
Erään leiritulen ympärillä tapaamme koolla nuoria upseereja, jotka vilkkaan, kokkapuheisen keskustelun aikana valmistavat punssia, sillä välin kuin toiset ruohostossa torkkuvat. Yksi herroista, jonka olkalapuistaan tunnemme esikunta-upseeriksi, kuumentaa rommia savikupissa. Tarkemmin katsoessamme huomaamme hänessä nuoren kansanvaltalaisen, jonka tapasimme Serena kreivittären tanssiaisissa. Silloin ei hän ollut vielä edes sotamies — mutta vuodessa ehtii paljo tapahtua.
"Hyvää iltaa, toverit!" lausui nyt eräs äsken saapunut upseeri, joka oli kietoutunut harmaaseen viittaan ja saattoi nähdä ainoastaan toisella silmällä, koska toista peitti silkkinen kääre.
"Jumal' antakoon!" huusivat piirissä istujat, vaikk'ei kukaan näyttänyt häntä tuntevan. Mutta soturien kesken ja vielä juuri sodan aikana on jokainen "toveri".
"Näyttääpä minusta, ettet enää tunnekaan minua", puhui äsken saapunut, taputtaen kansanvaltalaista olkapäälle ja katsoen häntä suoraan silmiin.
"Oi! Onko se mahdollista!?" huudahti tämä kummastuneena, kun kotvan aikaa tarkemmin silmäiltyään tunsi tulijan, "Sinäkö se olet, Jacinto?"