Don Jacinto puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja vastasi, että hän kyllä oli tuntenut lankonsa. Jotakin lisäsi hän vielä, mutta Diego ei sitä voinut kuulla, sillä samassa kuului yli kaiken muun hirvittävä räjähdys, joka pani maan tärähtämään penikulmien laajuudelta ja hetken ajaksi peitti hyökkääjät tiheällä ruudinsavulla, putoavilla pikkukivillä ja puun sirpaleilla. Miina, joka oli laskettu linnoituksen portin alle, oli räjähtänyt.
"Eteenpäin! Eteenpäin!" kajahti samassa joka puolelta. Innostus ja taistelunhalu säihkyi jokaisesta silmästä — itse kuolemaisillaan olevatkin vielä huusivat: "Eteenpäin!" ja laahasivat itseään hyökkääjiä kohden.
Kaikkien muiden edellä näemme nuo kaksi upseeria. Yht'äkkiä riensivät he ylöspäin. Kumpikaan ei kykene ehtimään toisen edelle; molemmat naurahtavat, ja iloisista kasvoista päättäen puhuvat he toisilleen keskellä kuuminta taistelutuoksinaa leikkipuheita ja kompasanoja.
Don Jacinto puristi silmälasinsa vielä terveeksi jääneeseen silmään ja katsoi sitten ylös viholliseen päin. "Pistä toki lasisi toiseen silmään, tällähän silmällä sinä ilmankin näet!" huusi don Diego. Jacinto naurahti.
Kun molemmat näin kaikin voimin pyrkivät toistensa edelle ja olivat enää vain muutamia puolanväliä tikapuiden yläpäästä, aloitti linnaväki pelottavan ampumisen hyökkääjäin rivejä vastaan. Parin silmänräpäyksen aikana ei näkynyt muuta kuin valkeita savupilviä. Mutta kun seuraavalla hetkellä tuuli oli ne hajoittanut, seisoi don Diego jo ylhäällä muurilla silmäillen takaisin toveriansa kohden, jota hän ei enää nähnyt vierellänsä. Don Jacinto oli jäänyt hiukkasen alemmaksi; pää oli taaksepäin taipunut ja vasemmalla kädellä painoi hän rintaansa.
"Sinä olet voittanut vedon, toveri!" huusi hän, vielä kerran heikosti naurahtaen. Sitten irtautui käsi puolapuusta ja hän syöksyi kuolleena alas.
Tuntia myöhemmin oli linnoitus valloitettu. Don Diego riensi katuja pitkin; siellä täällä lensi vielä laukaus hänen jälkeensä — toisin paikoin kaikui taas "eläköön"-huuto tervehdykseksi. Kaikesta tästä hän ei kuullut mitään. Pian oli hän jo tuon tutun vankilarakennuksen viereisessä talossa, joka osoitti hirveitä hävityksen merkkejä. Pommi oli tunkeutunut muurin läpi, ja sen tekemästä aukosta näkyi pirstaantunut piaano, jolla Serena oli soitellut. Don Diego pyrki sisään; pitkiin aikoihin ei kuulunut ketään tulevaksi, vaikka hän voimainsa takaa jyskytti porttia. Hän uhkasi jo tunkeutua sisään ikkunan läpi; silloin ryömi esiin portinvartia, ehtimiseen kumarrellen, ja avasi vavisten portin.
Sisällä hän jo alkoi puolustella itseään: eihän hän ollut pikemmin ehtinyt aukaisemaan, kun hänen täytyi ryömiä ylös kellarista asti.
"Tunnetko minut, roisto?" kysyi Diego astuen sisään.
"Suokaa anteeksi", puhki tuo suuri, punanenäinen löntys ja alkoi itkeä. "En ole tehnyt mitään, en edes yhtä laukausta ampunut."