"Armahda minua, Manlius, äläkä minua naura, minä olen onnettomin runoilija, jonka maailma on nähnyt. Ajatteleppas kuinka hyvä tilaisuus tarjousi minulle nimeni ikuista muistia vahvistaa. Eilen jälkeen puolenpäivän sain kuulla, että Carinon käskystä joukko ihmissurmaavia lahkolaisia oli äkki-arvaamatta kiinni otettava Tiber-joen rannalla olevista kokouspaikoista; kohta vuokrasin hevosen, minulle aivan siunatun sopivan ratsun; niin oivallista tilaisuutta kanteleni mahtavuuden kautta saattaa nimeni ikimuistettavaksi ei ole mahdollista löytää. Siellä olisi tapahtunut jos mitä murhaamisia, ristiinnaulitsemisia, pikiin kastamisia ynnä muita runoilijalle verrattomia asioita, ja katsoppas kuinka minun kävi. Tiellä saattoivat Egyptin jumalat minut yhteen kirotun, hempeän naispuolisen pahanhengen kanssa, jota kanneksittiin tässä liikkuvassa taivaassa. Nainen viekoitti minulta pois salaisuuteni, houkutti minut senjälkeen alas hevoseni selästä ja Junon tapaisella kavaluudella käski hän minua, pilviä tapailevaa Ixion'ia istumaan hänen luoksensa kantotuoliin; vaan sillä välillä kun minä toiselta puolelta kiipesin sisään, pujahti hän toiselta puolelta ulos ja hyppäsi hevoseni selkään, ja siinäpä hän nyt istui kuin Amazonien kuningas, ja nauraen vasten silmiä antoi hän minulle sen neuvon, että, jos olen runoilija, pitäisi minun tulla toimeen pegasolla; siitä hän ratsasti sitä tietä, jonka olin neuvonut ja jätti minut tähän kapineesen, joka on ajanmittaajaksi hitaisempi kuin tuntilasi, ja kun hän nyt varmaan onnellisesti pääsee tuon merkillisen tapauksen tanterelle, olen minä kahdella muulillani joutunut niin eksyksiin että täytyy kääntyä takaisin Romaan."
Henkeänsä pidättäen kuuli Manlius parasitin[10] lörpötystä.
"Kuka oli tämä nainen?" kysyi hän synkällä äänellä.
"Etkö sinä tunne hänen kantotuoliansa, Manlius? Ah sinä olet varmaan liian vieras Romassa tunteaksesi tätä kantotuolia ja liian kaukaa tulet. Nämät ovat käsittämättömän ja selittämättömän Glycerian kulkuneuvot, ja se, joka minua narrinansa piti, ei ole mikään muu kuin tuo jumalattareksi kiitetty Kirke[11] itse, jota kaikki kilpaa minun ja Carinon kanssa ihailevat, ja joka kaikkia kiduttaa, joka muuttaa ihailijansa pahanpäiväisiksi puhvelihärjiksi."
Manlius ei enää kuullut runosepän viimeisiä sanoja. Kun tämä lausui Glycerian nimen, tuntui hänestä, kuin olisivat raivottaret hänen sieluansa ruoskallaan piesseet, hän kannusti ratsuansa, ja rientäen tuulen nopeudella, joutui hän Mesembrion kartanolle.
Hymyillen tuli vanhus häntä vastaan oveen asti, ritarin kasvoista huomaamatta raivon, pelon ja epätoivon vaikuttamaa muutosta.
"Onko tyttäresi kotona?" kysyi Manlius, vavisten kaikissa jäsenissä, ja kun vanhus ei paikalla vastannut, kertoi hän tuskallisesti kysymyksen: "missä on tyttäresi, Mesembrius?"
Umpimielisenä veti ukko nuorukaisen syrjälle, joka malttamattomuudesta odotti vastausta, ja kuiskutti hänen korvaansa:
"Minä sen sinulle tunnustan, mutta ole siitä mitään tietävinäsi, hänen on tapanansa käydä kristittyjen kokouspaikassa. Hän on nyt mennyt sinne, eikä ole vielä palannut."
Vavisten nosti Manlius molemmat nyrkkinsä taivasta kohden ja huusi hirveällä äänellä: