"Minä teen hänet prokonsuliksi."
"Tämä on yhdeksäs vaimosi neljän kuukauden kuluessa."
Carinus otti nuoren naisen viereensä istumaan ja painoi päätään hänen syliinsä. Hänen ympärillänsä tanssittiin ja laulettiin, ja hänen edessänsä lausueli Aevius runoelmiaan, antamatta tanssin ja laulun häiritä itseänsä. Häpeemättömällä imartelemisella kiitti hän jambi-värssyissään kaikellaisia kauneuksia, joita ei Carinolla ollutkaan, hänen ruusunpunaisia poskiaan ja hänen rohkeata mieltänsä. Röyhkeällä laveudella kuvasi hän juhlallisia leikkejä, eikä sallinut rauhaa Jupiterille eikä Apollonille, saadaksensa ylistää Carinoa heitä korkeammaksi.
"Oh minua painaa niin, minua ahdistaa niin, en tiedä mikä", vaikeroi
Carinus.
Pari, kolme orjaa juoksi paikalla hänen luoksensa, tyynyjä kohentamaan, hänen hiuksiansa suunnittelemaan ja hänen nuttuansa väljentämään.
"Oih, vieläkin painaa, vieläkin ahdistaa!"
"Kenties Aevion värssyt sinua ahdistavat?" kysyi Marcius, hänen parran-ajajansa.
"Se on mahdollista; herkeä Aevius!"
Nöyrällä katsannolla kumarsi runoilija, vaikka hänen sydämessään riehui ääretön viha parran-ajajaa vastaan, joka oli hänen värssynsä keskeyttänyt.
"Mikä nyt vieläkin minua kiusaa", kirisi äkeissään Carinus. "Arvatkaat se jo; vai täytyneekö minun itse ajatella teidän edestänne? Jokin asia minua kiusaa, jokin minua vaivaa, oh, minä tahtoisin suuttua."