"Ja tämänkö tähden isäni sinut kirosi?"
"Hän ei koskaan peräytä kiroustaan. Asia päättyi. Tämä kurja orja menetti päänsä, sillä keisari sattui minut näkemään. Tästä hetkestä on koko elämäni ollut sotaa, jossa minulla on aseina ollut imarrus ja viettelys. Isääni minun täytyi puolustaa joka hetki. Kaikki ihmiset täällä vihaavat häntä. Keisari häntä vihaa, sillä hän ei mairittele, hovilaiset häntä vihaavat, sillä hän on rehellinen, kansa häntä vihaa, sillä hän on rikas, kaikki syntiset häntä vihaavat, siliä täällä pidetään kunnollisuutta kapinaliittona syntiä vastaan. Suojellakseni hänen harmaata päätänsä täytyi minun valloittaa koko Roma, keisarista plebeijeihin asti. Siellä olin Carinon juomingeissa, annoin amfiteaterissa rahvaan minulle käsiänsä taputtaa, ja kurjien hovilaisten minua hiemailla. Kuinka monta kertaa olen minä repinyt rikki Mesembrion kuolemantuomion, houkutellen ja pakoittaen sitä vakojien, kansan-yllyttäjien, senaatorien, liktorien ja itse Carinonkin käsistä."
"Ja tämän tähden isäni sinut kirosi."
"Hän oli oikeassa. Se ei ollut Roman patricion tyttärelle sopiva käytös. Ah, hän ei koskaan saa tietää tätä, sillä jos hän tietäisi, että hän semmoisella pinnalla elää, tappaisi hän itsensä."
"Sinä tiesit myöskin, että uskolaisteni piilopaikka löydettiin, ja senkötähden riensit tänne edeltäpäin."
"Kaksi päivää ennen aivoin Manliolle siitä tiedon antaa, mutta häntä inhotti astua minun huoneeseni. Nyt ei ole enää mahdollista muulla tavalla sinua pelastaa, ja tähän onnetar parhaiten tytynee. Joka ansaitsee ja tahtoo kuolla, hän kuolkoon, mutta jotka iloitsevat elämästä ja sitä ansaitsevat, olkoot onnelliset. Niin on hyvä. Lähde takaisin isäsi ja kultasi luo, Sofronia, ja menkäät sitten kauas, kauas täältä pois."
VI.
Nyyhkien lankesi Sofronia sisarensa kaulaan. Hetken mielenliikutuksessa kuvautui hänelle kokonaisuudessaan elämän onnen kiiltävä kuva ja hän näki edessänsä hyväilevän isäkultansa, joka niin monta kertaa oli sanonut häntä silmäinsä valoksi, joka niin suurella huolella suojeli häntä pienimmästäkin tuulosesta, ja rakastavan nuorukaisen, jonka puhdas rakkaus lupasi pitkiä vuosia tulevata autuutta. Naisen sydämen voima murtui tästä kiusaavasta kuvasta, ja voimatonna vaipui hän sisarensa syliin, joka rohkeana ja katkerana katsannoltaan sulki hänet syliinsä, niinkuin sotajumalatar toisen Jumalan valtakuntaan kuuluvan samansukuisen enkelin.
"Riennä täältä pois", puhui nainen; sisarensa olkapäille kiinittäen avaran viittansa ja sitoen kultaisen vyönsä hänen vöillensä. "Lähde rohkeasti mihinkä orjani sinut viepi. Circus-teaterin meluavassa sekasorrossa ei ole kukaan vaihtoa huomaava."
"Ei, en voi sinulta tätä uhria ottaa", huusi Sofronia, omaa sydäntänsä vastaan taistellen, "Jumala sen kieltää."