"Sinun Jumalasi on rakkauden Jumala", lausui Glyceria synkistynein kasvoin, "jos et tämän rakkauden tähden voi pelastaa itseäsi, vannon sinulle, että tämä päivä on oleva maailmalle kauhistuksen päivä. Minä tunnen kaikki ne luotteet, jotka pimeyden olentoja värisyttävät, joita lausuttaessa tärisee vanha maa ja tähdet kiitävät taivaan rantaan asti, mukaansa vetäen maan kansat ja hengähtäen kalmeata rutonkuolemata elävien päälle. Jos sinä uhraat itsesi Jumalallesi, uhraan minä Roman minun jumalilleni, ja kiroon sitä niin, että vuosisadat ovat löytävät ainoastaan kuninkaallisen purppuran riepuja."
Kalpea tyttö vapisi synkkäkasvoisen sisarensa käsissä.
Tyynesti kiinnitti tämä päästänsä otetun kultavanteen sisarensa hiuskähäriin ja veti hunnun hänen kasvoillensa.
"No niin, nyt olet pelastettu. Jos kysyvät, kuka sinut pelasti, sinun täytyy vastata, ettet tiedä. En tahdo, että minun kohtaloni kenenkään sydäntä surettaisi. Pidä nimeni salassa."
Nyyhkien halasi Sofronia sisartansa, jonka sylistä hän ei voinut irtautua; Glyceria joudutti häntä.
"Joudu jo, älä minua suutele. Ei ole hyvä minua suudella. Paha onni on kiinnitetty minun huuliini."
Mutta Sofronia suuteli häntä kuitenkin. Tuossa samassa astui Aevius sisään henkivartijoineen.
"Meidät on annettu ilmi", huusi Glyceria, ruumiillansa suojellen sisartansa. Tuimalla äänellä huusi hän sitten Aeviolle: "Kuka on sinut tänne lähettänyt, kurja sykofanti?[13] Sinä erehdyt, tämä on vankihuone, eikä mikään juominkitila."
"Se on kultainen häkki, josta yhden kyyhkysen sijasta löydän kaksi."
"Pane värssyihisi mauttomat pilapuheesi, äläkä minua niillä vaivaa, lähde matkoihisi."