"Sinä tunnet Numerianon? Minkälainen mies hän on?" kysyivät hätäisellä katsannolla hovimiehet.
"Minkäläinenkö mies? Sankari, Romalainen, jonka kautta Roman kulta-aika on uudestaan alkava, kunnian päivä uudestaan meille koittava. Noita loistavia sotia, joita Roma kävi puolta maailmata vastaan, on Numerianus jatkava. Me kaikki lähdemme mukaan. Ah, uudestaan syntyy jalo aikakausi. Itsekin aivon istua hevosen selkään ja lähteä sinne, jossa jokaisen rehellisen miehen tulee olla saapuvilla; en ole vielä niin vanha, etten voisi kuolla miekka kädessä."
Kiihkeällä innostuksella puhui ukko eikä hän enään nojaantunut sauvaansa, ja erään tuttavan, joka tuli Kapitolion puolelta, tunsi hän jo sadan askeleen päästä. Tämä oli Quaterquartus auguri.
"Kapitoliostako tulet, Quaterquartus? Noh, mitä kuuluu?"
"Minä jo sen ennustin", sanoi auguri mahtisella vakuutuksella; "senaatti ei hyväksynyt luopumusta ja pakoitti Carinon ottamaan purpurin takaisin."
Mesembrius painui paikalla sauvansa nojaan.
"Ai jalkojani! oh tuota leiniä molemmissa polvissani! Mitä minä olen puhunut, vanha hupsu? Minäkö istuisin hevosen selkään, vaikka ainoastaan nojatuolissa voin istua. Niin hupsu on vanha ihminen. Minäkö menisin sotaan, vaikka näen niin huonosti, ett'en voisi eroittaa vihollista hyvästä ystävästä? Naurakaat vaan, hyvät ystäväni, naurakaat vaan tälle vanhalle, hupsulle miehelle. Oh, jalkojani!"
Kovasti ähkyen astua hoiperteli hän taas edelleen. Tiellä tapasi hän
Manlion.
"Oletko mitään tietoja saanut?" kysyi Manlius.
"Huomenna tunkeudun väkivallalla Carinon luo. Ja sinäkö?"