"Onko siellä tapana käyttää kirpuloita?" kysyi Carinus, jonka kasvot
Marcius tavallisesti maalasi valkoisiksi ja punaisiksi.
"Ainoastaan ylimyksillä. Nämät omat tunnustähtiä, joilla ylhäiset eroovat yhteisestä kansasta. Mutta tiettyä on, että tämän asian ymmärtäminen vaatii ylevämpää kauneuden tuntoa, kuin mitä sinulla Marcius on; pitää tietää, minkätähden ja kuinka suuresti nämät pilkut muuttavat kasvot kauniimmiksi. Tyhjä, ikävä, sileä ruma, kuin sinun, jossa, kun sitä katselee, ei näe muuta, kuin valkoista ja punaista, on plebejistä (halpasukuista) aistia. Apollonilla on myös kirpulaiset kasvot."
Manlius tiesi hyvin, että Carinus mielellään sanoi itsensä Apolloniksi.
Hovilaiset hämmästyivät tätä rohkeata valhetta.
"Sanonpa vieläkin kerran, että Apollonin kasvot ovat kirpulaiset, sillä Apollonin kuva on aurinko, ja eikö aurinko ole täynnä pilkkuja? Eikö ole taivas itse tähdillä varustettu, ja eivätkö tähdet ole taivaan kirpulat, samaten kuin kirpulat ovat kasvojen tähdet? Älä siis, Marcius, soimaa tätä kruunupäitten aistia."
Carinus viittasi Marciolle, että hän pesisi pois maalin hänen kasvoistansa.
"Jumalalliset kasvot!" huusi Manlius ihastuneena; "voi jumalattomat ovat ne, mitkä kasvoistasi ovat peittäneet kirpulat, joita sulotarten kädet runsaalla huolella oli niihin luoneet. Tulkaat, ystäväni, nämät kasvot olkoot meille esi-kuvana."
Ja hovimäki astui riviin Marcion eteen, joka maalasi kirpuloita heidän kasvoihinsa, aivan kuin oli Carinolla.
Tästä hetkestä tuli Romassa ylhäisimmäksi muodiksi maalauttaa kasvot kirpuloisiksi.
"Manlius!" puhui keisari, "minä määrään sinut Roman prefektiksi."