Eunukki tuli takaisin; hänen jäljestänsä kantoi kaksi, orjaa puulavalle asetettua ruumista, joka oli peitetty pitkällä vaipalla.
Aevius veti peitteen ruumiin päältä.
Mesembrius säikähtyi hirveästi. Veri kohosi yhtäkkiä hänen päähänsä. Hänen äänensä tukehtui. Hän ei voinut liikkua. Niin seisoi hän muutamia hetkiä, — siksikuin valloillensa pääsevän tuskan huudolla hyökkäsi ruumiin päälle:
"Tyttäreni, suloinen tyttäreni!"
"Häntä siis minun tulee pelätä", kuiskasi Carinus.
Raskaasti huoaten halaili Mesembrius ruumista. Kuolema antoi Sofronian kasvoille rauhansa, tuon taivaallisen kirkkauden, joka jo hänen eläissänsä oli hänelle omituinen, kaikki oli hänessä niin, kuin olisi hän nukkunut, odottain äänen huutavan, että hän uudestaan heräisi.
"Oi suloinen, kaunis tyttäreni", puhua tyrski vanha mies, "minkätähden piti sinun jättää minut tänne? Jos halusit kuolla, miks'et sitä minulle unessani ilmoittanut, että minäkin olisin mukaasi mennyt? Mitä enää voin rakastaa mailmassa, jossa et sinä ole? Miksi eläisin minä, lahonnut, kuiva puu, jolta kukoistava oksanen on taitettu pois? Etkö enää voi ainoatakaan sanaa, ainoatakaan hymyä minulle suoda. Ennen olit niin puhelias, niin ilomielinen; oi minkätähden täytyi minun elää vanhaksi?"
Isä ei huolinut keisarista eikä hovilaisista, vaan antoi kyyneltensä vapaasti vuotaa, kätkien kasvonsa tyttärensä silmäliinaan.
Viimein joutui kuitenkin hänen mieleensä, että hän yksin itki ja himeästi rupesi hän ajattelemaan, että täällä toinenkin oli, jonka tuli Sofronian kuolemata itkeä.
Tuolla seisoi Manlius. Kylmäkiskoisin, pensein kasvoin puhutteli hän
Carinoa. Hänen kasvojensa muodossa ei huomattu vähintäkään surua.