Kauhistuneena tempasi Mesembrius nuorukaisen kättä.
"Eikö ole sinulla yhtäkään kyyneltä, kun morsiamesi makaa edessäsi murhattuna?"
Carinossa syntyi epäluulo ja hän katsahti yhtäkkiä Manlioon, hovilaiset kääntyivät salaisella pahansuonnilla hänen puoleensa.
"Morsiameni!" kysyi Manlius kummastuneena. "Erehdytpä varmaan, vanha
Mesembrius."
"Ovatko Raivottaret mielesi riivanneet, kun et muista, että ainoastaan kolme päivää sitten pyysit minulta tyttäreni avioksesi ja että myöskin lupasin hänet sinulle."
"Tyttäresi kyllä", vastasi Manlius järkähtämättömällä vakavuudella, "muttei tätä, vaan Glycerian."
"Ole kirottu", huusi Mesembrius katkerimmassa mielen raivossa, ja huolimatta keisarin läsnä-olosta, kuolleesta tyttärestänsä ja henkeänsä uhkaavasta vaarasta, hyökkäsi hän hourupäisenä ulos salista.
Mutta juuri tämä hourupäisyyden raivo hänet pelasti.
"Joudu hänen peräänsä, Galga", huusi Carinus, "ottakaat hänet kiinni.
Tältä mieheltä on pää katkaistava."
Galga riensi senaatorin perään. Eunukit veivät ruumiin pois. Manlius otti käteensä harpun ja viritti Carinon huviksi suloisen arabialaisen nuotin.