Diocletianus kääntyi myhäillen sotamiesten puoleen.
"Ystäväni! Keisari Carinus on pitänyt huolta parrastamme ja lähettänyt tänne parran-ajajan imperatorin vallalla; olkaat niin hyvät, istukaat hänen eteensä ja antakaat ajaa teidän partaanne. Mutta sinä, ystäväni, ole varoillasi, ettet leikkaa sotilaitteni kasvoja, sillä kun he ovat tottuneet käyttämään noin suuria partaveitsiä, ei mahtane sinusta jäädä kuin joku palanen jäljelle."
Nauraen veivät sotamiehet Marcion mukaansa ja pakoittivat hänet kaikella totisuudella raivaamaan pois heidän partametsänsä.
Tuskin tunnin perästä tuli Aevius, tuoden muassansa sotamiesten lukumäärää vähentävän käskyn.
Tämä saattoi koko sotajoukon vihanvimmaan. Tämä heidän etu-oikeutensa julkinen loukkaaminen, vaikka itse keisarikin sen oli tehnyt, oli umpisilmäistä rohkeutta.
"Roviolle sekä sanoma että sen saattaja!" huusi Diocletianus, ja jo asetettiin runoilija vaaralliselle puulavalle, kun hän katkerasti huoahti:
"Oi jumalat! että minun jo elävältä täytyy nähdä apotheosis'eni."[20]
Diocletianus nauroi tälle kokkapuheelle ja käski ottaa runoilijan pois roviolta, tyytyen siihen, että hän antoi hänen juosta häpeä-ikeen alitse ja lähetti hänet sitten takaisin Romaan julkista sodanjulistusta Carinoa vastaan viemään.
Myrsky oli nyt jo syttymäisillään; se pidätti ainoastaan vielä salamoitansa.
Romassa puhuttiin yleisesti, että itämaitten sotajoukko jo oli joutunut Ister-joelle, täynnä veri-vihaa Carinoa vastaan. Ainoastaan Carinon huoneissa ei siitä puhuttu. Siellä yhä vaan iloa kesti, ja jos joku joskus sattui mainitsemaan Diocletianon lähenemistä, naurettiin hänelle pilkallisesti.