"Voi, Manlius, sinä puhut Senecan tapaan, näin et voi koskaan Carinon armon kautta korkealle päästä."
"Milloin tämä olikaan tarpeellista vapaalle Romalaiselle?" huusi ritari, uljaasti kohottaen päätänsä; "minulla on miekka ja urhoollinen sydän; jos eivät nämä voi korkealle viedä, ei ole semmoinen mahtavuus. jota on mahdollista maassa madellen saavuttaa, minulle tarpeesen. Koirille on se sopiva ja libertineille."
Hieroen käsiään naurahti Mesembrius ilosta ja pakoitti nuorukaista juomaan. Oivallinen viini rupesi jo luontoansa näyttämään nuorukaisen poskilla, sillä tämä, oltuansa erillänsä Roman maailman keskuudesta, ei ollut tämmöisiin tapoihin tottunut.
"Puhu vielä, hyvä Manlius, mitä aloitit; Ktesifonin tappeluun jäimme, se on, siihen jäi vihollinen; te kuljitte eteenpäin, niinkauas kuin pääsitte."
"Minä kunnioitan harmaata partaasi, senaatori, mutta älä minulle sano, 'niinkauas kuin pääsimme.' Me olisimme päässeet aina Jaksartesjoelle asti, sillä ei ollut sitä ihmistä, joka olisi voinut meitä vastustaa. Turhaan hävittivät pakenevat Persialaiset seudut tiemme edessä; romalaisia legionia ei voinut hävitys estää; jokainen sotamies kantoi selässään kymmenen päivän ruokavarat, (koko Trakian matkalla olimme ankarimman talven aikana maanneet ulkona jäätyneellä maanpinnalla). Voimatta meitä estää, huomasivat Persialaiset meidän lähenevän, ja kun olimme joutuneet erään barbarilais-nimisen asuntokunnan luo, jonka ääntämiseen jumalat eivät voi vaatia romalaista kieltä taipumaan, rakensimme siihen leirimme. — Iltapuolella tulivat meille Persian kuninkaan lähettiläät, komeat, timanteilla koristetut miehet, joidenka hiukset olivat palmikoissa, parta kierelmissä, kasvot punaiseksi ja kulmakarvat mustaksi maalatut, sekä sormet täynnä sormuksia, niinkuin morsianten tapa on. He pyysivät, että heidät vietäisiin keisarin luo — Caroa tarkoitan, ettet luulisi Carinoa. — Nyt he vietiin miehen luo, joka istui nurmella, keltainen nahkalakki päässään, syömässä hapainta silavaa ja keittämättömiä papuja. Hänen päällänsä oli kulunut, karkeanverkainen purppurakauhtana, joka eroitti hänet muista."
"Tämä oli Carus, tuosta hänet tunnen", jupisi vanha senaatori.
"Keisari ei ollenkaan lakannut syömästä lähettilästen vuoksi, vaan murensi, antamatta itseään häiritä, keittämättömiä papuja rautahampaillaan, kuullellen lähettiläitten teaterillisella teko-innolla lausumia, ulkoa luettuja puheita, joiden loistavat lupaukset ja uhkaukset huonosti sointuivat yhteen keittämättömien papujen ratisemisen kanssa. Kun puheet loppuivat, nosti Carus keltaisen nahkalakin paljaasta, kaljusta päästään ja lausui siihen sormin viitaten: 'Katsokaat tänne ja olkaat vaiti. Jos ei kuninkaanne osoita Romalle kuuliaisuutta eikä anna sen maakuntia takaisin, niin aion tehdä teidän maanne yhtä paljaaksi kuin tämä pääni täällä on.'"
"Siitäkin tunnen Caron."
"Pelästyksissään pötkivät lähettiläät tiehensä, mutta legionit virittivät hyvillä mielin sotalaulun, jonka kaikki värsyt päättyivät näillä sanoilla: mille, mille, mille occidit (tuhannen hän tappoi)."
"Tämä on ylistyslaulu Carolle, josta kerrotaan, että yhdessä ainoassa tappelussa löi vihollisilta tuhannen miestä."