"Oi äiti", huudahti Herode äkkiä, "kuuletko tuota mylvinää? Minä pelkään."
"Minä kuulen vaan elehvanttien räikytystä. Levoitu, poikani!"
"Etkö eroita huutoa, joka kuuluu juuri kuin joku hädässä oleva apua anoisi?"
"Sehän ei ole muuta kuin voitonriemua, iloisten metsästäjäin riemastusta."
"Mutta — eikö se ole isäni, joka huutaa?"
"Mitä ajattelet! Mitä pahaa voisi häntä kohdata? Ei ole olemassa ihmistä eikä elävää, jota hänen tarvitsisi pelätä."
"Niin, niin, isäni on voimakas", sanoi Herode nauraen kuin lapsi, joka kuulee isänsä voimaa ja miehuullisuutta kiitettävän. "Ja onhan sitä paitsi Waballath hänen kanssaan. Sano minulle, äiti, miksi en ole yhtä rohkea kuin Waballath?"
"Mitä tekisit sinä semmoisella rohkeudella?"
"Olisin isäni luona. Ajatteles, jos jotakin pahaa häntä kohtaisi! Ajatteles, jos hänen miekkansa taittuisi taistelussa! Minä silloin tarjoaisin hänelle omani. Jos häntä uhkaisi lymytty vaara, jota hän ei näe, minä silloin varoittaisin häntä. Oi, häntä voi paljon kohdata! Äiti, minä pyydän sinua, kiiruhtakaamme hänen luokseen."
"Mutta sinähän vapiset kuullessasi jo etäältä metsästäjäin melua."