Samassa silmänräpäyksessä kääntyi peto ja ryntäsi Maronia vastaan, mutta kääntyi äkki-arvaamatta puolitiestä ja samosi kauheasti mylvien elehvanttien välistä pakosalle. Nuolet, mitkä torneista sitä vastaan ammuttiin, ponnahtivat takaisin, voimatta tunkeutua paksun nahan läpi ja naiset, jotka pelästyneiden elehvanttien selässä torneissaan häilyivät sinne tänne, ikäänkuin olisivat istuneet meren aaltojen viskelemässä veneessä, pitivät huutaen kiinni tornien seinistä. Jo oli peto ehtinyt raivata itselleen tietä melkein kaikkien vainoojiensa ohitse, kun Odenatus toistamiseen heittäysi sitä vastaan. Eläin vetäysi takaisin, laski alas kömpelöisen päänsä, ärjähti kerran, äkkiä vaijetaksensa… Mutta sitten ryntäsi se Odenatusta kohden.

Hevonen vapisi, sen silmät pyörivät, ja kuuma höyry savusi sen sieraimista; mutta kuningas piti vakavana keihäänsä eteenpäin ojennettuna, ja kun peto oli ehtinyt häntä kylliksi likelle, iski hän terävän raudan sen silmään. Voimakas isku sai lujan ratsun vaipumaan takakintuilleen, mutta Odenatus ei horjunut satulassaan eikä laskenut alas kättään. Ihan hänen vieressään pysähtyi eläin, keihään kärki oli sen naulannut maahan kiinni. Penkoen maata viimeisillä voimillaan päätti se elämänsä.

Jahtitorven toitotus ilmoitti voiton, ja seurueeseen kuuluvat riensivät esiin ylistääkseen kuninkaan taitoa ja lujaa kättä. Maron tunkeusi ihan hänen luokseen ja mumisi ynseällä äänellä:

"Niin, sinun oli helppo tappaa eläin, kuin minä olin sen haavoittanut."

Vihassaankin jalomielisenä vastasi Odenatus:

"Sinäpä juuri oletkin syypää siihen, etten ensi hyökkäyksellä saanut sitä lävistetyksi; ja joskin kuninkaana voisin antaa sinulle anteeksi, mitä alamaisena olet minua vastaan rikkonut, pitäisi minun metsästäjänä rangaista sinua malttamattomuudestasi."

"No hyvä, rankaise!"

"Väisty, kiittämätön! Helppo on sinun uhitella minua, kun tiedät että minä kärsin enemmän sinun rangaistuksestasi kuin sinä itse."

Tällä aikaa istui Senoopia Heroden kanssa ja onki Orontes-virran rannalla. Kanta-äitinsä esimerkkiä noudattaen antoi kuningatar seurassaan oleville sukeltajille käskyn veden alla kiinnittää kultakaloja virtaan heitettyihin koukkuihin. Mitä sielunlujuutta ja tosinaisellista hienotunteisuutta vaadittiinkaan semmoiselta naiselta, ennenkuin hän luopui huvituksesta, joka häntä eninnä miellytti ja jahtitorvien toitottaessa mielivikaisen pojan vieressä ryhtyi turhamaiseen ajanviettoon!

Metsästäjät lähenivät meluten lähestymistään.