Kiiltävät palmunoksat hikoilivat kastetta kuumuudessa, ja valkorunkoisten kummipuiden halenneesta kuoresta tihkui keltaisenväristä hartsia. Kaukana olevien puistojen kanelipuiden ruusupunaisista odelmista ja aaluvista lemahti tuoksua, joka sekausi himeneen, mikä lähti kypsiä hedelmiä ja kukkia samalla aikaa kantavista puunkaltaisista myrttikasveista. Niiden vieressä oli himmeitä, vakavia viikunapensasten muodostamia käytäviä, kattoina tiheät, muurivihreät verkot, joiden kirjavat kukat kauas loistivat; sitten korkeita, solakoita, suomuksisia runkoja, toisiinsa kietouvine kukkaisterheineen, joiden lehtiruotien alla riippui jättiläissuuruisia hedelmiä, mitkä näiden painosta uhkasivat katketa. Käytävien välillä seisoi kauhean suuria puita, joiden ontelossa sisässä kokonaisia apinaperheitä elamoi, ja joiden oksat kaukana rungoistaan laskeusivat maahan, missä uudelleen tekivät juuria ja siten muodostivat viheriän, tuoksuavan labyrintin, jonka lehtiteltassa lukematon joukko apinoita, lintuja, mehiläisiä ja perhosia piti asuntoa.
Hiljaisuuden viileässä siimeksessä lepäsivät uneen uupuneina kaikki eläimet, ja ainoastaan sattumalta nähtiin joskus jonkun valkoisen riikinkukon hiipivän lehtiholvien läpi laahaten perässään pitkän, tähdillä siroitetun purstonsa, tahi jonkun pienen apinan hyppivän puusta puuhun ja kietovan pitkän notkean häntänsä oksien ympäri.
Äkkiä häiritsi hiljaisuutta outo ääni. Se muistutti jonkinlaista kalinata; mutta se tuli kaukaa ja oli tuskin huomattava.
Tämä ääni sai kumminkin aikaan liikennettä viidakoissa, joka kuului kuin jonkun suuren, raskaan kappaleen vyöryminen eteenpäin. Jo kaukaa oli sen lähestyminen huomattava. Nyt murtausi eläin ulos viidakosta; se ei väistänyt tiheässä seisovia puitakaan, mitkä oksinensa muodostivat muurin; raivosti tunki se eteenpäin; se murtausi läpi ja tallasi jaloillaan maahan rungot, kuin olisivat ne olleet vain heikkoja ruokoja. Kauhean suuri sarvikuono — jonka kaliseva ääni oli herättänyt — samosi esiin etsiäksensä rauhanhäiritsiää. Villipedon toinen kylki oli lokainen ja peitetty pienillä näkinkengillä, jotka se viime kylvystään oli ottanut mukaansa, ja toisessa takajalassaan laahasi se pitkän bamburungon, joka oli tarttunut varpaiden väliin ja nyt, ritisten, ratisten, seurasi eläimen joka askelta.
Äkkiä seisahtui se, kohotti kuononsa vaanien kaikkialle päin, pitkän sarven liikkuessa milloin oikealle milloin vasemmalle; väliin suuntasi se pitkät, alaspäin riippuvat korvansa, ylös ja aukaisi suuren leveän suunsa, jolloin kiiltävät, mustat hampaat tulivat näkyviin. Jo kuului toistamiseen kaliseva ääni, mutta nyt vastaiselta suunnalta, Petoeläin säpsähti ja lähti taas liikkeelle, yht'aikaa nostaen ja laskien vuorottaisin molemmat etu- ja takajalkansa, ja murtausi omituisesti hirnuen esiin puiden lomista. Hetken kuluttua kuului tuo meluinen ääni useilta eri tahoilta oikealta ja vasemmalta, kiihtyen kiihtymistään voimassa. Jylkeä eläin alkoi neuvottomana harhailla sinne tänne.
Jo oli se täydellisesti raivostunut. Sen silmät miltei katosivat paisuneiden, verisien silmälautasten alle; sen sarvi ei enää liikkunut, se oli jäykistynyt ja taaksepäin taipunut, se vaani likellä olevaa vihollista, se aukaisi kauhean kitansa, se täytti ilman tulista kiukkua uhkuvilla törrötyksillä, ikäänkuin olisi se tahtonut vaatia taisteluun vihollisensa. Yhä selkeämmin alkoi sillä välin esiintunkevien metsästäjien melu kuulua; korkeiden pensaiden lomista välkkyi vilahdukselta elehvanttien tornit, joissa nuolilla varustetut amatsoonit istuivat, ja jahtimiesten strutsin höyhenillä koristetut keihäät.
Ei aikaakaan, niin alkoi piiri supistua; elehvantit, kärsätorvet pystyssä, jäivät seisomaan, ja päristen kavahtivat hevoset pystyyn petoeläintä nähdessänsä.
Siinä ryntäsi vastaiselta suunnalta esiin kaksi ratsuna sitä vastaan, keihäät korkealla kädessään kummallakin: Odenatus ja Maron.
Eläin kääntyi ensinnä mainittua kohden, laski sarvensa alas maata vasten ja teki sillä pitkän, syvän uran ruohokenttään. Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä, jona Odenatus tarkalla kädellään oli heittämäisillänsä keihäänsä siihen, tunkeusi Maronin keihäs odottamatta petoeläimen kylkeen ja jäi istumaan paksuun nahkaan, melkeinpä lihaan koskematta.
"Järjetön, mitä teet?" huudahti hänelle kuningas.