"Sinä tiedät sen; sinä tiedät sen hyvin. Sinä pelkäät minua. Sinä olet tahtonut pysyä kaukana minusta. Tappeluissa olet lähettänyt minut vaarallisimpiin paikkoihin; yhtä mittaa ja kaikkialla olen minä seisonut kuolemaa lähinnä, ja kumminkin olen aina palannut takaisin hengissä. Sinä et ole onnistunut saamaan minua turmioon, etkä sinä konsanaan ole onnistuva. Miehen käsi ei kykene minua vahingoittamaan, sen ovat Egyptin papit minulle ennustaneet. Olet kuullut, mitä minä olen sanonut, ja nyt saat koettaa parastasi, turmellaksesi minua. Ja … jos tahtoisitkin olla ääneti, niin on kapalolapsi tuolla ylhäällä kirjavassa tornissaan herittänyt korviansa, ja hän ilmaisee vielä tänä päivänä kaikki isällensä."
"Mene ja ole huoleti", sanoi Senoopia. "Sinua ei kukaan rankaise kavalien sanojesi tähden, … jollei joku käsiliinalla lyö sinua selkään, niinkuin on tapana tehdä metsästäjälle, joka palaa saalihitta."
Maronin kasvot muuttuivat tuhkan karvaisiksi. Kiristellen hampaitansa huudahti hän:
"Minä ymmärrän! Sinä tahdot saada minut mielettömästi syöksemään viidakkoihin, pensastoihin petoeläimiä vastaan, sillä sinä tiedät ettei ainoankaan miehen käsi voi minua tappaa. No, minä syöksen sinne, mutta — olen sittenkin elävä. Minä tuon sinulle imisän jalopeuran kuristettuja pentuja, sarvikuonon torahampaita ja kalkkakäärmeen myrkkyhampaita, voidakseni sanoa sinulle: näetsen, en tullut surmatuksi!"
Ja sanottuaan tämän iski Maron ylimielisesti kannuksensa hevosensa kylkiin, löi elehvanttia kuonolle keihään varrella ja huusi ivallisesti nuorukaiselle, joka kalpeana ja vavisten oli keskustelua kuunnellut:
"Koetahan, ystävä Herode! Ammu minua vasamalla, joka sinulla on kädessäsi."
Sitten katosi hän kaikuvalla pilanaurulla metsään. Heroden ruumista karsi; hätäisesti kätki hän kasvonsa levättiinsä ja änkytti:
"Minä en ole mitään ilmaiseva, äiti."
* * * * *
Aurinko paahtoi keskitaivaalta; metsässä vallitsi mitä syvin hiljaisuus.